Mother’s work is never done

Niin paljon kuin siivoamista ja järjestyksessä olevia paikkoja rakastankin, alkaa pää olla kohta ihan täynnä niihin vaadittavaa urakkaa. Miten kummassa musta tuntuu siltä, että vuosi vuodelta homma vaan lisääntyy. Vai johtuuko se vaan siitä, että itse vanhenee ja hidastuu. Pitäisiköhän palkata suosiolla siivooja?

Pyykkiä siellä, tavaroita täällä, sotkua joka tason päällä

Olen lukenut monta kertaa lapsille iltasatuna kertomuksen Aku Ankasta ja taikapöydästä. Akun pöytään ilmaantui aina ruokaa, kun sille sanoi ”Pöytä, kata itsesi”.
Kerroin sitten lapsille, että meilläkin on taikapöytä. Vieläpä kaksi. Sekä keittiössä, että kodinhoitohuoneessa. Nekin kattavat aina itse itsensä. Parissa päivässä. Ja ihan pyytämättä! Vaikka minä siistisin joka tason maanantaina täysin tahrattomaksi ja veisin niiltä tavarat oikeisiin kohteisiinsa, ovat ne täynnä kaikenlaista sälää ja likajälkeä jo keskiviikkona. 

Ja jos etsitään lisää uusiutuvia luonnonvaroja niin meidän kodinhoitohuoneessa on yksi. Pohjaton pyykkikori. Molempia. Likapyykkiä ja puhdasta. Tavaraa tulee molemmilta linjoilta niin paljon, ettei niitä jaksa enää edes joka päivä lajitella. Kurakeleillä ja koiran ripulipäivinä vielä enemmän.

Marttojen kauhuksi minä pesen iloisessa sekamelskassa kirjopyykin ja valkopyykin. Sen kummemmin ohjelämpötiloja katsomatta. (Uusista vaatteista ne kyllä aina tarkistan). Pyyhkeet ja petivaatteet pesen kuudessakympissä, kaikki muu menee kolmeenkymppiin. Puhdasta on tullut tähän saakka. (Mutta älkää silti kokeilko tätä kotona – ainakaan mun suosituksesta).

Suurin osa vaatteista etsitään meillä aamuisin kuivurista (tai pyykkikasasta) ja vedetään suoraan päälle. Pyykin silittäminen on laskettu turhuuden kategoriaan tässä talossa jo monta vuotta. Ajanpuutteen vuoksi – ei muuten.
Silloin kyllä hiukan nolotti, kun lapset eivät tienneet kumpikaan kolmevuotiaina, mikä silitysrauta on ja mitä sillä oikeasti tehdään. Heille se on tutuin hamahelmien sulatuslaitteena. Itse haaveilen vielä joskus mankelista ja sileistä, hyviltä tuoksuvista lakanoista.

Koitin selättää puhtaan pyykin kaaoksen ostamalla kodinhoitohuoneen yhteen kaappiin kolme lankakoria. Lapsille omat ja vanhemmille yhteisen. Teoriassa ajatuksena oli lajitella suoraan kuivurista kamppeet oikeisiin koreihin, joista ne sitten on helppo myöhemmin siirrellä huoneiden kaappeihin. 

Ajatus oli ihan loistava, mutta toteutus ontuu. Sen sijaan, että pestyä pyykkiä oli ennen kuivurissa ja toinen kasa kuivaustelineen päällä, sitä on nykyään vielä niissä koreissakin. Saimme onnistuneesti levitettyä ongelman laajemmalle alueelle. Hyvä me!

Tiskaus on ehkä kotitöistä kaikkein vähävaivaisin. Johtunee varmaan siitä, että muistan vielä senkin ajan, kun tiskikoneita ei ollut vielä yleisemmin. Oltiin silloin nuoripari ja meidän kaksion tiskinurkkaus oli aina ihan hirveässä kaaoksessa. Parin, kolmen päivän tiskit sinne kerrytettiin ja sitten, kun astiat loppuivat tai tuli vieraita, oli ihan pakko tarttua tiskiharjaan. Voitte kuvitella mielessänne, miten hyvin kahdessa päivässä joku jauhelihakastikkeen jämä kuivuu lautaseen kiinni. Vaadittiin lähes timanttilaikka, että saatiin ne pinttymät irti. Nuo ajat mielessäni en oo juuri koskaan valitellut tiskikoneen täyttämisestä tai tyhjennyksestä. Se sentään hoitaa sen ikävimmän pesuhomman siinä välissä.

Tee työtäs’ laulellen…

Joka viikko meillä imuroidaan, siivotaan vessat ja vaihdetaan pyyhkeet. Paremman viikkosiivouksen teen kahden viikon välein. Silloin lisäksi pyyhitään pölyt ja vaihdetaan lakanat sekä tuuletetaan peitot ja tyynyt. Matot tampataan kolme, neljä kertaa vuodessa. (Joo, nolottaa tunnustaakin).

Tähän hässäkkään kun lisätään vielä pihatyöt ja muu arjen pyöritysrumba, alkaa tehtävää olla usemmallekin käsiparille. Meillä ei ole onneksi sitä ongelmaa, ettei puolison kanssa menisi kotityöt tasan. Toisinaan tuntuu siltä, että mieheni tekee jopa enemmän kotihommia, kuin minä. Mutta entä jälkikasvu? Kuinka paljon teidän perheissänne lapset osallistuvat kotitöihin? Odotatteko osallistumista, velvoitatteko osallistumista vai tyydyttekö huokaisten korjaamaan viikosta toiseen muiden jäljet?

Meidän lapset osallistuvat vaihtelevalla aktiivisuudella.
Yleisesti ottaen kumpikin pitää huolta omien huoneidensa järjestyksestä. Joskus paremmalla otteella, joskus pitää muistuttaa. Iltaisin koitetaan aina yhdessä siistiä huoneet edes jonkinlaiseen kuntoon. Eskarilainen on hiljoitellen lisäksi innostunut täyttämään ja tyhjentämään tiskaria sekä auttaa joskus ruoanlaitossa ja pöydän kattamisessa. Ja vaikka sitä ei kotityöksi lasketakaan, molemmat auttavat koiran hoitamisessa harjaamalla, leikittämällä ja ulkoiluttamalla.

En ole koskaan oikein edes vaatinut, että lapset tekisivät kotitöitä. Olen just se aidan matalimmasta päästä vaatteet mudassa ryömivä, nariseva äiti, joka tekee mieluummin itse homman kymmenessä minuutissa, kuin patistelee toista kaksi tuntia tekemään saman asian. Tekee itse ja paasaa samalla siitä, kun kaiken saa tehdä aina itse.

Tiedostan kyllä jo tehdessäni, että teen karhunpalvelusta paitsi itselleni, myös lapsilleni. Nuorena aikuisena on paljon kivempi muuttaa omaan kotiin, kun ei tarvitse heti alkaa harjoitella kaikkia arjen aakkosia alusta saakka. Harjoittelemista ja muutosta piisaa siinä vaiheessa elämää muutenkin. Silti, joka kerta huomaan tehneeni jo puolet, ennenkuin tulee mieleen, että lapsi olisi varmasti osannut tehdä sen myös.

Palkkaa kotitöistä?

Toinen kysymys. Annatteko lapsille kotitöistä rahaa?
Meillä ei anneta. Joskaan eivät nyt niitä niin hirveästi teekään, mutta ei annettaisi siltikään. Esikoinen on joskus kertonut, että jotkut koulukaverit saavat rahaa kotitöistä ja koittanut lanseerata sitä systeemiä sivussa myös meille. Silloin ollaan keskusteltu siitä, kuinka joka perheessä on omat valinnat ja omat tavat ja tämä sopii meidän porukalle.
Lisäksi olen itse sitä mieltä, että kodin viihtyvyys on jokaisen harteilla. Siihen kuuluu henkisen puolen lisäksi myös ympäristöstään huolehtiminen. Eivätkä vanhemmatkaan saa rahaa siitä, että vievät roskat.

Olen aika natsimutsi koko ajatukselle siitä, että asioista pitäisi aina maksaa (kotityöt, arvosanat), jotta niistä tulisi mielekkäitä ja jotta niiden eteen viitsittäisi nähdä vaivaa. Yksi maailman tärkeimmistä oppitunneista mun mielestä lapselle on se, että kaikki elämässä ei ole aina kivaa ja hauskaa. Silti nekin asiat pitää hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Olen omille lapsilleni sanonut, että niitä töitä kutsutaan velvollisuuksiksi ja yksi keino saada niistä mukavaa on oma asennemuutos.

Neljänkymmenen vuoden jälkeen omassakin asenteessa löytyy edelleen hiomisen varaa. Joskus ne kuuluisat velvollisuudet ei nappaa niin yhtään, mutta kun ne saa taas kerran tehtävälistalta pois, on ihan voittajaolo. Ja se olo, jos mikä, on hyvä lastenkin saada kokea.

Asenteella uuteen viikkoon,
Emppu