-Miten me nyt ollaan taas tässä, mistä äsken just lähdettiin?
-Aaa. Sori. Tiedätkö. Saatoin pitää tota karttaa vähän väärin. Ja jos ihan totta puhutaan… myös tämä osoite saattaa olla väärässä kaupungissa. Hups.
🧡🧡🧡
-Mihin mä jätinkään autoni? Muistisääntönä oli jotain Egyptiin liittyvää. Ok. Taisi olla F, kuten faarao. Joo. Se on F-kerroksessa.
Ai mutta täällä ei olekaan kerroksia kuin deehen saakka. Hmmm. Mielenkiintoista. Mitä Egyptiin liittyvää olisi aalla, beellä, ceellä tai deellä alkavaa?
🧡🧡🧡
Katselin viikonloppuna Jukolan suunnistusta. Iltalähtö on joka vuosi yhtä upea, kun otsalamppujen rivistöt katoavat hiljalleen metsän katveeseen.
Ihailen noita suunnistajia, jotka hurjaa vauhtia juoksevat kivien ja kantojen yli hämärässä. Maastossa, jossa useimmat kulkevat päivänvalossakin varoen ja tunnustellen. Itsestäni ei koskaan olisi moiseen. Eksyn vaikka meidän takapihalla, jos tarpeeksi sakea sumu iskee päälle.
On hienoa osata suunnistaa ja olla kartalla. Kun ajeltiin Helsingin ruuhkassa viikko sitten, huokaisin kiitoksen karttasovelluksista samalla, kun muistelin samanlaista matkaa lapsuudessani.
Äitini istui sanomalehden kokoinen paperikartta käsissään repsikan paikalla ja käänteli sitä ympäri katujen mukaan. Isä luetteli katujen nimiä ja äiti yritti etsiä niitä millimetrin kokoisesta tekstiviidakosta.
-Korkeavuorenkatu on seuraava.
-Ei kyllä voi olla. Ohitettiin se jo viisi minuuttia sitten. Oletko nyt katsonut ihan oikein sitä läpyskää?
-No katso itse. Nyt ollaan tässä ja tuo tuossa on Korkeavuorenkatu.
-Mutta eihän me olla siellä päinkään! Tuo, jossa me nyt muka ollaan, on toisella puolella kaupunkia. Eli ollaan ihan väärässä suunnassa. Näytäs nyt sitä karttaa minullekin.
-Siinä. Voit lukea itse loppumatkan.
Suunnistaminen on osuva laji elämään. Joskus sitä on kaiken keskellä enemmän hukassa ja toisinaan polun löytää muun kasvillisuuden alta vaivattomasti.
Olen itse tällä hetkellä puoliksi polulla, mutta suunta on vielä hieman epävarma. Itsevarmuuden kompassi lähteä tavoittelemaan uusia asioita, on jonkin puun takana piilossa. Hyvässä sellaisessa.
Toisinaan tuntuu siltä, että vain katsoo vierestä, kun muut onnistuvat. Toteuttavat unelmiaan, matkustavat, harrastavat. Pystyvät, uskaltavat ja jaksavat. Vaikka toisten tekeminen ei ole itseltä pois, on hyvin inhimillistä vertailla.
Omat yritelmät onnistuvat vain puolittain, jos ollenkaan ja se syö voimia. Sitä yrittää ja yrittää. Lannistuu ja kaatuu. Miettii olevansa täysi nolla ihan kaikessa.
Kun sitten viimein tajuaa lakata vimmaisesti yrittämästä ja antaa asioiden soljua omalla painollaan, huomaa usein, kuinka hyvältä oma elämä oikeasti tuntuukaan.
Eikä siihen tarvitakaan mitään lisää.
Halaten, Erja