Kuopus oli jo kolmannessa flunssassaan eskarin alun jälkeen. Tällä kertaa selvittiin kahdella poissaolopäivällä. Sairastupapäivillä pikku potilaat ovat usein kuumeen laskettua varsin virkeitä ja kaikenlaista virikettä siinä saa keksiä, ettei toinen ihan seinille kiipeile, kun toipuminen on vielä vaiheessa.
Aikuinen leikkikaverina
No, me leikittiin Barbeilla. Perustettiin heille kampaamo ja toisesta neljän Barbien ryhmästä saatiin aikaan tyttöbändi. Kun nukkemaailma alkoi väsyttää, vaihdettiin lautapeliin, jossa korvattiin pelinappulat Barbien koirilla. Tyttö keksi samalla uuden leikin pelilaudalla – koirahipan, jossa nopan silmäluvun verran liikuttiin suuntaan tai toiseen ja piti saada tasaluvulla toinen koiranappula kiinni. (Koirakuumetta – meilläkö?)
Anyway, tässä leikin lomassa tuli samalla ajateltua taas leikkikaverina olemisen tarpeellisuutta lapselle. Olen lukenut vuosien mittaan monta keskustelua ja artikkelia aiheesta, joka itseänikin mietitytti etenkin silloin, kun lapset olivat ihan pieniä: Pitääkö lasten kanssa leikkiä, jos useimmiten ei jaksaisikaan?
Joitakin aikuisia on siunattu loputtomalla energialla ja rajattomalla lapsenmielisyydellä. He ovat ennen lapsia kiipeämässä puissa, rakentavat legoista upeita historiallisia rakennelmia ja sekoittavat kuravelliä hiekkalaatikolla lähes tieteellisellä tarkkuudella.
He selittävät tähtikuvioiden nimiä, selvittävät Googlesta mikä on maailman pisin käärme, sekoittavat taikataikinaa ja askartelevat nukketeatterin.
Sitten ollaan me muut – vähän sekalaisempi seurakunta.
Vanhemmat, jotka leikkivät joskus ja jouluna, pystyen osan ajasta keskittymään hommaan täysillä, ennen kuin ajatus lähtee harhailemaan luvattomille teille. Ja vanhemmat, joiden mielestä lasten kanssa ei tarvitse leikkiä lainkaan tai he eivät ainakaan leiki omiensa kanssa. Syyksi sanotaan useimmiten, ettei enää osata leikkiä. Periaatteessa kuka tahansa osaa leikkiä, mutta tuntuu olevan vaikeaa julkisesti tunnustaa, ettei millään haluaisi (tai, että leikkiminen tuntuu jotenkin nololta).
Oma sukupolveni on kasvanut aikakaudella, jolloin ei ollut tavallista leikkiä lastensa kanssa. Lasten annettiin touhuilla itsekseen ja jos tekemisen puute iski, ei aikuisten ensiapuleikkiryhmä rientänyt heti paikalle keksimään tilapäistä puuhaa, jottei lapsi vain vahingossa pääsisi pitkästymään. Siinä vain hetki pyörittiin ympyrää, manguttiin ettei ole mitään tekemistä ja kymmenen minuutin kuluttua oltiinkin sitten uuden leikin parissa.
Aikuinen apuna, kun kaveri puuttuu
Meidän perheessä lasten ikäero on viisi vuotta. Vanhempi on poika ja nuorempi tyttö. Yhteistä tekemistä löytyi hyvinkin siihen saakka, kun pikkusisko oli kolmevuotias – sen jälkeen koululainen alkoi ”kasvaa” mielikuvitusleikeistä ulos. Yhdessä kyllä touhuavat edelleenkin, mutta paljon vähemmän. Nykyään yhteinen tekeminen on enemmänkin lautapelejä, padipelejä, palapelejä, piirtelyä, askartelua ja pihalla häröilyä sekä kaikkia liikunnallisia juttuja.
Isoveli yleensä opettaa pienemmälleen asioita ja näyttää mallia jutuissa. Hän on siskolleen ihan ykkössankari <3 Silti tappelevat ja vääntävät moneenkin otteeseen joka päivä. Välillä kähinä alkaa heti aamupalapöydästä, kun toinen istuu just siinä mihin toinen oli tulossa, katsoo vahingossa toiseen päin tai sattuu hengittämään toisen suuntaan. Varsinainen ilmatilaloukkaus : )
Silti, jos joku saa siskolle pahan mielen, on veli heti puolustamassa ja lohduttamassa. Toimii myös toisin päin. Rakas, ihana taistelupari.
Olen itse leikkinyt lasteni kanssa. Joidenkin mielestä jopa liikaa. Olen miettinyt asian sitä kautta, että jos lapsella ei ole ketään muutakaan kaveria, on vanhemman niitä kaverijuttuja ja leikkitaitoja pienelle opetettava.
Kun lapset olivat alle nelivuotiaita, mulle oli suuri haaste se, mistä löytäisin heille säännöllistä, suht omanikäistä leikkiseuraa. (Äitien yksinäisyys on suuri ja todellinen asia – onneksi siitä on alettu puhua myös julkisesti).
Olen luonteeltani sen verran introvertti ihminen, etten jaksa suuria ihmisjoukkoja tai loputonta uusiin ihmisiin tutustumista. Näin ollen perhekahvilat tai -tuvat eivät tuntuneet olevan minua varten. Lapsen etu edellä olen kuitenkin uskaltautunut molempien kanssa seurakunnan perhekerhoon, josta kuopus löysikin ensimmäisen hyvän ystävänsä.
Esikoinen on leivottu sen verran samoilla luonneaineksilla kuin minut, että hänen oli aikanaan vaikeampi päästä sisälle koko perhekerhojuttuun. Päiväkodista hän sitten löysi hiukan yli neljävuotiaana ensimmäisen kaverin, jonka kanssa näkivät loma-aikoinakin.
Kavereiden kanssa leikit ovatkin ihan parhaita, mutta aina niitä ikätovereita ei kasva joka puolella. Kaverin löytyminen voi olla tosi vaikeaa. Joskus lasten kaverisuhteiden eteen pitää nähdä itsekin paljon vaivaa. Joskus ne taas syntyvät tuosta vaan.
Ja lapset ovat tosi erilaisia. Meidän esikoinen alkoi viihtyä paljon omissa tekemisissään jo eskariaikoihin, kuopus ei viihdy vieläkään yksin sekuntiakaan. Hän ei vaan tykkää leikkiä itsekseen. Askartelee kyllä ja piirtelee tai tekee palapelejä, mutta ei leiki. Ollaan sitten oltu hänen leikkikavereitaan aina välillä, koska mun mielestä mielikuvitusleikki olisi niin tärkeä osa elämää vielä tuossa iässä.
Olen kuitenkin puhunut meidän eskarilaisen kanssa myös siitä, kuinka tärkeä taito on oppia viihtymään elämässä myös itsekseen. Ettei aina voi odottaa, että joku on vieressä tekemässä tai keksimässä tekemistä.
Ja jos mulla on jo valmiiksi sellainen olo lapsen pyytäessä leikkimään, etten jaksa keskittyä, olen sanonut sen hänelle suoraan ja ehdottanut, että tehtäisiin jotain muuta. Yleensä ollaan sitten pelattu tai lähdetty ulos. Ja voi sitä riemua, kun sitten jonain päivänä äiti taas jaksaakin leikkiä. Sekunnin sadasosassa Barbiet on kaivettu kaapin perukoilta taas uusiin koteihin ja ammatteihin.
Leikkimielellä viikonloppuun,
Emppu
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76