Kun puhutaan tavaroiden liiallisesta ostamisesta, syyttävä sormi osoittaa usein kuluttajaan. Mutta mitä, jos systeemistä on vai luotu sellainen, joka saa ostamaan liikaa? Joka suorastaan pakottaa hankkimaan aina uutta sen sijaan, että korjattaisiin vanhaa?
Netflixillä on nyt nähtävissä dokkari ”Kuluttaja-ansa”, joka kääntää peilin tavaroiden tuottajiin. Heihin, jotka eivät tuotetta suunnitellessaan suo pienintäkään ajatusta sille, mitä tuotteelle käytön jälkeen tapahtuu ja mihin se päätyy.
Ennen, kun tarvitsi jotain, piti lähteä kauppaan etsimään sitä. Käydä ehkä monessakin paikassa vertailemassa hintoja tai hakemassa sopivinta. Nyt voi avata koneen kotona, saada eteensä hetkessä tuhansia vaihtoehtoja ja sinetöidä ostoksensa yhdellä klikkauksella. Tadaa. Tuota pikaa tavara on ovesi takana. Ostamista ei voida tehdä enää helpommaksi. Ja juuri tuo helppous houkuttelee ostamaan liikaa.
Dokumentti käyttää apunaan upeaa visualisointia (esimerkki kuvassa alla). Näemme usein lukuja siitä, kuinka paljon tavaraa maailmassa tuotetaan. Mutta voi miten paljon enemmän puraiseekaan nähdä, kuinka monet kengät putoavat taivaalta tunnissa? Tai kuinka paljon vaatteita ja kännyköitä pursuaa kaduille päivän aikana? Katsoessa sitä tulvaa ei voi kuin miettiä, mihin kaikkeen me tuota tavaramäärää tarvitsemme?
Paikka nimeltä ”pois”
Entä minne tavarat lopulta päätyvät, kun ostaja ei tarvitse niitä enää? Missä on tuo mysteerilokaatio nimeltä ”pois”, jonne kaikki tarpeeton laitetaan?
Suuri osa kierrätettävistä materiaaleista poltetaan tai haudataan. Niistä ei siis luoda mitään uutta.
Filmissä esitellään tavaratalojen ja kahviloiden jätekasoja, joissa on täysin kuranttia tavaraa poisheitettynä. Mm. vaatteita ja käsilaukkuja. Ne on hajotettu ja viillelty käyttökelvottomiksi, jottei kukaan voisi ottaa niitä enää itselleen. Yksi syy tuohon on, että joillekin brändeille alennushinta tarkoittaa samaa kuin maineen pilaaminen. Siksi he heittävät mieluummin käyttämättömät tuotteensa roskiin kuin lyövät niihin punaisen lapun.
Myös hyväntekeväisyyteen laitettavia tavaroita päätyy ihan muualle. Mm. Ghana, jossa asuu noin 30 miljoonaa ihmistä, vastaanottaa tuollaisia vaatteita noin 15 miljoonaa kpl viikossa. He eivät pysty millään käsittelemään sellaisia määriä, joten vaatteita makaa vuorikaupalla rantoja ja vesiä pilaamassa.
Entäpä kierrätykseen menevä teknologia? Kunnon ongelmajäte.
Eräs mies piilotti seurantalaitteita teknologiatuotteisiin, jotka oli poistettu käytöstä. Hän ihmetteli, kun laitteet päätyivät Thaimaahan ja lähti tutkimaan asiaa paikan päälle. Hän löysi alueen, jossa romua oli ääretön määrä ja sen keskellä huonosti suojattuja ihmisiä rikkomassa kännyköitä ja tietokoneita pieniksi osiksi. Nuo laitteiden sisältämät materiaalit ovat osin vaarallisia, eivätkä sovellu käsiteltäviksi aiheuttamatta terveysriskejä.
Filmissä kerrotaan myös, kuinka ihmiset pakotetaan hankkimaan jatkuvasti uusia laitteita lyhentämällä tarkoituksella teknologian elinkaarta. (Sama koskee vaatteiden laatua). Laitteista tehdään huonommin kestäviä ja sellaisia, ettei niitä voi avata korjausta varten. Eräs haastateltava mainitsi mm. virtuaalilasit, joita oli myyty miljoonia. Niiden akku on tarkoituksella sijoitettu sellaiseen paikkaan ja laitteen avaaminen tehty mahdottomaksi, ettei akun vaihtaminen onnistu. Ainoa vaihtoehto on ostaa uudet lasit.
Tavara ei häviä mihinkään
Nyt on alkamassa Black week, joka huipentuu perjantain ostohumalaan. Perjantaina sattuu olemaan myös ”Älä osta mitään”-päivä. Tämä dokkari kannattaa katsoa ennen ostoksille lähtöä. Lupaan, että se laittaa miettimään hyllyjen välissä edes hiukan pidempään, tarvitsenko todella tätä.
Yritysten pitäisi ottaa suurempi vastuu myös tuotteen eliniän loppukaaresta. Ja tehdä mieluummin pitkäikäisiä, korjattavia ratkaisuja läkkipeltisen halpatuotannon sijaan, vaikka se söisikin hieman voittoja.
Mutta kuka heitä siihen vaatii?
Vastaus on päättäjät. Ja omalta osaltaan myös kuluttajat. Mutta maailman tuntien luulen kuitenkin, että saamme kirjaimellisesti hukkua jätteeseen ennen kuin asia otetaan suuremmin edes puheeksi. Vallitsevaa asiaintilaa on aina helpompi jatkaa kuin alkaa kääntää pyörää suuriin asennemuutoksiin.
Jokaisen pitää kuitenkin ymmärtää, että tavara ei taianomaisesti häviä mihinkään. Se mikä tänne luodaan, se jatkaa kulkuaan muodossa tai toisessa. Päätyen lopulta savuna ilmaan. Tai mikromuovina lautasellemme. Tai jätakasoina jokiin, rannoille ja asuinalueille, jotka ovat kaukana täältä. Poissa silmistämme. Ja samalla mielestämme.
Mutta on hyvä muistaa, että ne ovat siellä silti. Vaikuttaen vuosi vuodelta enemmän myös meidän elämäämme.
❤, Erja