Juhannusviikolla huomasin, että keskittymiskykyni oli kadonnut jonnekin. Todella. Kadonnut kokonaan. Aloitin kaikenlaisia tekemisiä ja jätin ne nopeasti kesken. Unohtelin tärkeitä asioita. Tavaroiden nimiä. Pää tuntui pursuavan täysin epäolennaisia juttuja, jotka ilmaantuivat mieleen hajanaisessa järjestyksessä ilman mitään logiikkaa. Pään sisäinen monologi alkoi heti, kun silmäni aamulla avasin ja jatkui vielä öisinkin, jolloin mieli pyöritti uusintana kaikkea mahdollista aina somekeskusteluista oman elämäni murheisiin.
En päässyt eteenpäin kirjoittamisessa ja mikä pahinta – lukeminen ei onnistunut enää lainkaan. Siis oikeasti. Ei ollenkaan. Tavasin samaa sivua uudelleen ja uudelleen silti kunnolla tajuamatta mitä siinä kerrottiin. Pelästyin. Mitä minulle oli tapahtumassa? Pohdittuani asiaa, tein päätöksen. Mieleni tarvitsi hetkiä, jolloin mikään ei keskeyttäisi tekemisiäni. Lukemisiani. Kirjoittamistani.
Pääni kaipasi kipeästi vapaata.
Ensimmäisenä askeleena laitoin juhannuksen jälkeen sometilit väliaikaisesti kiinni ja bloginkin lomalle. Ekat päivät olivat vaikeita, mutta niin vain se luuri jäi huomaamatta viikkojen aikana jonnekin. Monta kertaa jouduin ihan etsimään puhelintani, kun piti lähettää viesti johonkin, enkä ollut tarvinnut kännykkää aikoihin. Tunne oli sanalla sanoen vapauttava.
Toisena askeleena lainasin pinon lempikirjailijoitteni teoksia. Päätin kahlata ne läpi vaikka väkisin.
Ensimmäisen kirjan kohdalla oli ruosteista. Luin yhtä hitaasti kuin lapsi, joka vasta opettelee lukemaan. Jouduin todella keskittymään keskittymiseen, sillä ajatukset halusivat kirmata jatkuvasti jonnekin muualle. Toisena päivänä oli jo hieman helpompaa ja kolmantena keskittyminen alkoi palautua kunnolla. Luin kaksi kirjaa puolessatoista viikossa, joka oli tässä tilanteessa loistosaavutus! Riemu oli rajaton, kun hieman myöhemmin huomasin keskittyneeni kirjaani autossa niin, etten kuullut heti minulle esitettyä kysymystä. Sellaiseen uppoutumiseen en ollut kyennyt pitkiin aikoihin!
Mutta tiedättekö, mikä oli kaikkein mielenkiintoisinta?
Satuin pari viikkoa somelakkoni alettua puhumaan asiasta siskoni kanssa. Hän huudahti samantien, että lukemisongelma on tuttu hänellekin. Hän koettaa lukea, mutta ei pysty keskittymään tarpeeksi ymmärtääkseen kunnolla lukemaansa.
Kun vielä olin samaan aikaan tutustumassa kirjaan, jonka kirjoittaja kertoi ”Yhtenäkin päivänä käytin kolme tuntia siihen, että luin yhä uudelleen erään romaanin alkusivuja ja eksyin ajatuksissani koko ajan sivuraiteille, aivan kuin olisin ollut pöllyssä”, pysähdyin miettimään. Tuo lainaus olisi voinut olla omani. Se yhdistettynä siskoni huudahdukseen, alkoi pyörittää mielessäni kysymystä. Olemmeko oikeasti keskellä jotakin suurempaa, joka alkaa todella vaikuttaa ihmisten keskittymiskykyyn?
Mainitsemani kirja on Johann Harin Kadonnut keskittymiskyky, joka on heittämällä yksi parhaista tietokirjoista, joita olen koskaan lukenut. Teksti on erittäin helposti ymmärrettävää ja imaisee kaunokirjallisella tyylillään mukaansa heti ensimmäiseltä sivulta saakka. Hari nostaa esille asioita liitettyinä omaan elämäänsä ja juuri nämä erilaiset tarinat tekevät tekstistä paitsi mielenkiintoista, myös hyvin uskottavaa.
Tarina alkaa Johann Harin matkasta Elviksen kuuluisaan kotiin, Gracelandiin, jossa hän tyrmistyi eräästä asiasta. Sen sijaan, että opas olisi kierrättänyt turistivirtoja ympäriinsä kertoen paikan historiasta, saivat kävijät tyytyä virtuaalikierrokseen tablettisovelluksen ja kuulokkeiden välityksellä. Hari katseli ympärilleen tuossa ikonisessa paikassa ja näki ihmisiä, jotka olivat matkanneet jopa maapallon toiselta puolelta tekemään mitä? Katselemaan tablettia ja kulkemaan kuulokkeet korvissaan huoneesta toiseen. Hän laittoi merkille, että harva todella katseli oikeasti ympärilleen, vaan useimpien katseet oli liimattu ruutuun. Vaikka tuo paikka oli siinä. Käsinkosketeltavissa. Oikeasti heidän ympärillään. Ehkäpä ainoan kerran heidän elämässään!
Toinen esimerkki vastaavasta tilanteesta oli Louvren taidemuseosta, jossa Hari istui tunnin tarkkailemassa maailman kuuluisimman maalauksen luo jonottavia ihmisiä. Mitä tapahtuu, kun turisti pitkän odotuksen jälkeen pääsee eturiviin ja tuo kuuluisa Mona Lisa hymyilee viimein hänen edessään? Turisti kääntyy selin maalaukseen ottaakseen selfien Mona Lisa taustallaan. Sen jälkeen hän vilkaisee maalausta muutaman sekunnin ja lähtee pois. (Osa ei katsonut kuvaa lainkaan).
Nämä kaksi tilannetta ovat hyvä esimerkki tämän päivän keskittymisestä ja hetkessä elämisestä. Me emme osaa sitä enää. Me elämme jatkuvasti joko tulevaa suunnitellen tai menneisyyttä murehtien. Kuljemme ympäriinsä silmät ruutuihimme suunnattuina, emmekä osaa pysähtyä tähän hetkeen, jossa elämä juuri tapahtuu.
Maailma muuttuu liian kovaa vauhtia ihmisen aivoille, jotka eivät ole ehtineet kehittyä samaan tahtiin teknologian mukana. Kännykkä ja sen mukanaan tuoma hetkien pirstaloituminen ovatkin saaneet ansaitusti paljon tilaa Harin kirjassa.
Omaan mieleeni painui erityisesti seuraava vertaus. Kuvittele lukevasi sanomalehteä, jossa on 85 sivua. Vuonna 1986 ihminen sai neljänkymmenen tällaisen sanomalehden verran informaatiota päivässä. Televisiosta, lehdistä, radiosta.
Vuonna 2007 määrä oli jo 174:n tuon kokoisen lehden sisältämä tieto. Päivässä! Miettikää. Nyt olemme eläneet lähes parikymmentä vuotta tuostakin eteenpäin, eikä tiedonkulku ole noista ajoista ainakaan vähentynyt. Päinvastoin. Samalla, kun tiedon määrä ja nopeus vain lisääntyy, on hyvä pitää mielessä, että ihmisen aivojen kapasiteetillakin on rajansa.
Kirjassa valotettiin myös termiä multitaskaaminen, joka on peräisin tietokonemaailmasta. Ihminen ei oikeasti kykene siihen. Kun ihminen kuvittelee multitaskaavansa, hänen aivonsa oikeasti vaihtavat koko ajan vain tehtävästä toiseen. Aivot saavat huijattua ihmiselle tunteen saumattomasta ja yhtäaikaisesta tekemisestä.
Todellisuudessa aivot joutuvat multitaskaamisessa koko ajan keskeyttämään toimintansa ja ohjelmoitumaan uuteen tehtävään ja sen jälkeen taas keskeyttämään jatkaakseen seuraavaan. Keskittyminen katkeaa siis monia kertoja ja sillä on hintansa. Sekä työn tuloksessa, tuottavuudessa, että ihmisen omassa keskittymiskyvyssä.
Tiedän, että isoveli valvoo joka paikassa. Eritoten somessa. Olikin mielenkiintoista lukea mm. Googlella töissä olleiden ja sieltä ahdistuksen takia lähteneiden työntekijöiden tarinoita. Kuinka heistä osa ei anna omien lastensa käyttää lainkaan kännykkää tai sen sovelluksia, sillä he tietävät, mitä ne tekevät ja miten ne pystyvät koukuttamaan ihmisen.
Oli kiinnostavaa tietää, että Google maps on ilmainen siksi, että sen kautta saadaan lisää tietoa siitä, missä ihminen liikkuu. Sillä Googlella on jokaisesta käyttäjästä profiili, jota tarkennetaan koko ajan. Klikkaus klikkaukselta seurataan, mitä ihminen netissä tekee. Googlella olisi kuulemma jo mahdollisuus lähettää Gmailin kautta ihmisille mainospostia, joka on kirjoitettu samalla tyylillä, jolla ihminen itse lähettää viestinsä. Näin ne puhuttelisivat saajaansa paremmin. Ehkäpä muutamassa vuodessa pääsemme tähänkin.
Opin kirjasta myös sen, että mm. Youtube tarjoaa käyttäjälleen koko ajan ”rankempaa” sisältöä algoritmeja seuraamalla. Mitä katsotaan eniten, sitä annetaan lisää.
Koska ihmisluonto katsoo pidempään vaikkapa hurjalta näyttäviä onnettomuuksia kuin pupujen leikkiä kedolla, tulkitsee algoritmi sen niin, että se on kiinnostavampaa. Se siis syöttää samanlaisia kamalia ja ärsyttäviä videoita lisää, sillä ”mitä enemmän raivostut, sitä varmemmin viivyt ruudun ääressä pidempään.” Tämä taas tietää lisää rahaa mm. mainostajille, mutta on samalla omiaan luomaan maailmaan enenevässä määrin vihan ilmapiiriä.
Kadonnut keskittymiskyky pureutuu ihmisen tarkkavaisuuteen vaikuttaviin asioihin monelta eri kantilta, joista teknologian kehitys ja orjuuttavat seurantasovellukset ovat vain yksi (suuri) osa. Kirjassa on paikkansa myös
- lukutaidon romahtamiselle
- ilmansaasteille
- köyhtyneelle ruokavaliolle
- ADHD:lle ja siihen käytettäville lääkityksille
- stressille
- fyysiselle sekä psyykkiselle uupumukselle (univajeen merkitys) ja
- lastemme psyykkiselle sekä fyysiselle vankeudelle.
Tuo viimeiseksi mainittu luku käsittelee mm. sitä, kuinka lasten elämä on monin paikoin siivottu täysin tyhjäksi kaikesta keksimisestä ja löytämisestä. Siinä missä meidän sukupolvemme leikki pihalla ja metsissä, keksien niiden keskellä vaikka mitä puuhaa, viettää nykypolvi aikansa lähinnä neljän seinän sisällä. Ainoana puuhanaan tuo kompakti viihdekeskus, joka tuottaa katsottavaa loputtomiin. (Kirjan tässä luvussa mainitaan tosin koulujen mallimaana Suomi, jossa leikillekin löydetään vielä aikaa).
Luin kerran sanomalehdestä tutkimuksesta, jonka mukaan ihminen käyttää lähes yhdeksän vuotta elämästään puhelimen äärellä. Lähes yhdeksän vuotta! Miettikää! Ajanjakso, joka on yhtä pitkä kuin aika syntymästä kolmannelle luokalle, jää koko elämän aikana kokematta vain, koska tuijotamme muiden elämää ja kissavideoita.
Kollektiivinen tarkkaavaisuus on heikentynyt jo useamman vuosikymmenen ajan ja jatkaa sitä edelleen. Teknologian jatkuva kehitys on vain vauhdittanut tilannetta. Erään kirjassa esiintyneen asiantuntijan mukaan ihmisen aivot alkavat olla informaatiotulvan kanssa jo lähellä pistettä, jonka yli ne eivät vain taivu. Jotakin on siis tehtävä. Koko systeemin pitää jollakin tavalla muuttua, jotta mm. somen koukuttavuus saataisiin poistumaan.
Johann Hari on asiantuntijoiden kanssa keskusteltuaan ja heidän tutkimuksiaan luettuaan sitä mieltä, että ihminen voi itse tehdä pieniä korjausliikkeitä parantaakseen keskittymiskykyään. Pitkästäkään somelomasta ei kuitenkaan ole jatkuvaa apua, jos sovelluksia kehitetään koko ajan siihen suuntaan, että ne pitävät skrollaavaa ihmistä otteessaan mahdollisimman kauan. Tai jos puhelin kilauttaa joka ikisen viestin tai somepostauksen merkiksi häiriten samalla keskittymistä muihin tehtäviin.
Omalla kohdallani somepaasto auttoi saamaan mielen taas kokonaiseksi. Olo on tyyni. Ja jotenkin nämä viikot ilman kännykän plaraamista tuntuvat niiltä, jotka ovat jääneet parhaiten tästä kesästä mieleen.
Kenties siksi, että niinä päivinä keskityin todelliseen elämiseen ja kokemiseen. Oikeilla aisteilla. En ruudun läpi kokemuksia suodattamalla.
Rakkaudella, Emppu