Heissu ihanat!
Tämä aamu alkoi ihan mahtavasti. Meidän esikoinen on yläasteella, jossa pidettiin tänään koulun ja kodin päivä. Oon aina tykännyt käydä tutustumassa ympäristöihin, joissa meidän lapset viettävät paljon aikaansa, joten arvostan korkealle tällaisia mahdollisuuksia.
Lempäälän uusi yläaste (juuri tämä, jossa meidänkin kasi on) sijaitsee sanomattoman upealla paikalla kanavan rannalla! Kanavaa reunustavaa polkua luokat käyttävät myös liikkatuntien kävelyihin. Kuvisluokassa oli upeat, lähes lattiasta kattoon ikkunat, jotka antoivat suoraan kanavalle. Opettaja kertoikin kuinka pysäyttävän hieno hetki edellisenä päivänä koettiin, kun kesken oppitunnin sisävesilaiva lipui ikkunoiden ohi.
Muutenkin on kiva huomata, kuinka koulu panostaa nykyään erilaisiin tapahtumiin. Tällä viikolla esikoisenkin koululla on ollut kaikenlaista kivaa, joka huipentuu huomenna Halloween-naamiaisiin. Yhtenä päivänä etsittiin kouluun piilotettuja hämähäkkitarroja, joista sai joitakin palkintoja. Eilen sai pukeutua pyjamaan ja tänään oli ”jotain muuta kuin koulureppu”-päivä. Reppujakin näkyi, mutta myös kaikenlaista muuta. Yhden näin kantavan kirjojaan valtavassa pärekorissa. Toinen veti matkalaukkua perässään ja yksi työnsi tavaroitaan lasten kävelyvaunussa.
Myös rehtori oli tavattavissa 7-9 välillä ”reksin aamukahveilla”. Hän otti vastaan kaikki tulijat ja tiedusteli, kenen vanhempia nämä ovat. Esitteli itsensä ja ohjasi vieraat tarjoiluiden pariin. Päästiin samalla tutustumaan koululaisten ruokailusysteemiin, kun haettiin linjastosta ruisleivät sekä kahvikupilliset.
Kun lähdettiin kotiin, käytiin mieheni kanssa vielä entisen työpaikkamme kautta.
Kun me myytiin huoltoasemamme helmikuussa eteenpäin, hypättiin tyhjän päälle. Kahdenkymmenen vuoden ympärivuorokautinen vastuu oli vetänyt koronavuosineen takin niin tyhjäksi, että sitä odotti vain ensimmäistä vapaata viikkoa. Kuukautta. Pääsiäistä. Kesää. Odotti vapautta tehdä mitä mieli tekee.
Sitä suurempi olikin yllätys, mikä tunne puski päällimmäiseksi kaiken hässäkän jälkeen.
Syyllisyys.
Moni on kysynyt multa, miten ollaan viihdytty kotona. Kaivataanko työn pariin. Ollaanko jo löydetty jotain uutta.
Meillä oli molemmilla suunnitelma katsoa ajan kanssa. Pitää pieni välivuosi ja miettiä rauhassa mikä ala vetää puoleensa. Tehdä rästiin jääneitä talon huoltomaalauksia ja muita hommia, jotka olivat jo useamman vuoden jääneet paitsioon jatkuvan kiireen vuoksi.
Oli unelma olla kotona, kun lapset tulevat koulusta. Lähtevät kouluun. Haave leipomisesta, lenkkeilystä, kaappien siivouksesta. Hiljaisista, rauhallisista aamupäivistä. Kauppareissuista ilman ruuhkia.
Mieli halusi, mutta paniikki valtasi. Alkuun.
Jo kuukauden vapaiden jälkeen molemmilla oli kamala ahdistus päällä, kun tuntui, ettei keksi mitään, mikä kiinnostaisi punaisen puupennin vertaa.
Syyllisyys kalvoi sielua aamuisin, kun seisoin koiran kanssa aamulenkillä ympäristön talojen ollessa tyhjillään. Mietin siinä remmi kädessä kuka olen? Olenko yhtään mitään? Vai vain pelkkä arvoton ihminen, joka ei ole hyödyksi yhteiskunnalle enää millään tavalla?
Jälkeenpäin huomasin, että tämä oli osa luopumista yhdestä elämänvaiheesta. Vaihe, joka piti käydä läpi. Vaihe, joka nostatti todella suuria ristiriitaisia tunteita. Ja pelottavia arvottomuuden kokemuksia.
Nyt, kun vastaan noihin kysymyksiin, joita minulta nykyään usein kysytään, voin rehellisesti sanoa näin.
⚘ Ollaan viihdytty hyvin kotona. Mies on ihastunut ihan uudella innolla piha- sekä maalaushommiin (hän on sutinut pihasaunankin nyt uuteen uskoon, laitan siitä kuvia myöhemmin). Toisinaan hän käy pelaamassa golfia sekä sulkapalloa. Tekee päiväseltään mökkireissuja.
Minä kirjoitan kässäreitä ja luen paljon. Kävelen koirien kanssa, nautin ulkoilmasta ja kiireettömistä aamuista. Rakastan kodin kuntoon laittamista, johon ei koskaan ennen ollut tarpeeksi aikaa.
Nautin sydämestäni siitä, että olen kotona, kun lapset tulevat koulusta. Saattelen heidät aamulla ovelle, kun he lähtevät. Jaksan olla enemmän läsnä.
⚘ Ja ei. Tällä hetkellä ei kaivata työn pariin, vaikka tottakai uusia liemiä on jo alettu sekoittamaan ajatuksen tasolla. Ollaan puolen vuoden kärvistelyn jälkeen vihdoin opittu olemaan ilman syyllisyyttä kotona. Opittu ajattelemaan, kuinka monet lomat me on jätetty väliin tai kesken vuosien mittaan. Että me pidetään ne nyt, palaudutaan ja katsotaan sitten eteenpäin.
Entistä henkilöstöä on tietysti ikävä. Ollaan osaan heistä edelleen yhteyksissä. Käydään joskus heitä asemalla moikkaamassa. Ja kuinka ihanaa on nähdä meidän entisiä asiakkaita myös. Kaupalla, kirjastossa tms. Oltiin kauppiaina niin pitkään, että muistetaan heidät kyllä hyvin. Varmaan loppuikämme.
⚘ Viimeiseen kysymykseen vastauksena; ei olla löydetty mitään uutta, mutta monia asioita on jo pohdinnassa. Suuntia, jotka kiinnostavat. Suuntia, joihin on luontaisia taipumuksia tai suuntia, jotka tuntuvat muuten vain sydämessä hyvältä.
Elämä on muuttunut paljon. Itse asiassa tosi paljon.
Ja vasta nyt tuntuu, kuinka rauha on alkanut laskeutua mieleen. Vihdoinkin ilman syyllisyyttä.
Rakkaudella, Emppu
IG Sydänmuruja-blogi