Käytiin maanantaina katsomassa Ideaparkissa Roni Backia. Olin kyllä kuullut hänestä ja tiedostin, että hän ilmeisesti on tubekuuluisuus, mutta en koskaan olisi osannut odottaa sellaista hässäkkää!
Tilaisuus alkoi klo 15 ja me oltiin paikalla varttia vaille. Pitkä jono kiemurteli jo silloin koko keskusaukion mitalta ja kasvoi silmissä. Ohjasin lapset nopeasti jonon päähän ja siirryin itse seuraamaan tapahtumaa sivummalle.
Katselin siinä sitä liukuhihnameininkiä kaksi tuntia, jonka meidän lapset jonottivat omaa nimmari-kuva-komboaan. Kaiken sen keskellä muhun teki suuren vaikutuksen tapa, jolla tämä Roni kohteli fanejaan.
Jonossa suurin osa oli kouluikäisiä, mutta myös nuorempia lapsia. Jokaisen hän jaksoi ottaa vastaan hymyillen ja tervehdyksellä. Toisille jutteli jotain muutakin siinä samalla, kun ottivat yhteiskuvia. Ja pienimpien kohdalla hän kyykistyi lapsen viereen ollakseen kuvassa samalla tasolla.
Jotenkin hän sai aikaan ajattoman hetken siinä kaikessa kiireessä. Jokaisen kohdalla. Jos aikataulun venyminen hermostutti häntä, sitä ei huomannut lainkaan.
Tällainen minikohtaaminen tuntuu pidemmältä kuin se todellisuudessa onkaan, kun ihminen osaa ottaa vastaan toisen ilman hosumista ja aidolla läsnäololla. Aika katoaa, kun toinen tekee sen kulumisesta merkityksetöntä. Tämä on upeaakin upeampi taito, joka on harvinaista tämän päivän maailmassa.
Meidän esikoinen on kasilla ja muistan edelleen lämmöllä hänen ala-asteen viimeisintä luokanopeaan. Myös tällä opettajalla oli taito tehdä vanhempainvarteista kolmevarttisia ja silti saada se tunne aikaan, ettei hänellä ole kiire mihinkään, vaan kaikki maailman aika on siinä ja nyt.
Kun itse vilkuilin kelloa ja olin huolissani siitä vienkö liikaa aikaa, opettaja siirtyikin asiasta seuraavaan ja nojautui tuolissaan taaksepäin. Kuin valmistautuen pitkäänkin keskusteluun. Kiitin häntä tästä tavasta, kun lapseni siirtyi yläasteelle. Kerroin, että hän on ehdottomasti oikealla alalla ja että juuri tuollaista ajattomuutta nuoret osaavat arvostaa.
On ihmisiä, jotka huokuvat sisäistä rauhaa. Jotka tuovat seesteisyyden mukanaan joka paikkaan minne saapuvat. Mulla on aina tosi turvallinen olo tällaisten ihmisten lähellä. Tulee tunne, että he hallitsevat tilanteen ja tietävät mitä tekevät – oli kyseessä mikä tahansa.
Itse olen vuosien kertyessä oppinut sen, etten kiihdy nollasta sataan enää hetkessä, vaan koitan ajatella asioita myös vastapuolen kannalta. Usein se auttaakin ymmärtämään, mistä toinen on ärsyyntynyt.
Mutta ajatonta kuuntelua, sitä en valitettavasti osaa vieläkään kovin hyvin. Vaikka kuuntelen toista, olen silti jatkuvasti tietoinen siitä mitä ympärillä tapahtuu. Ja jos on kiire, annan ajan kulumisen tulla liian helpolla ajatuksiin ja sotkea kunnollisen keskustelun.
Tilaisin siis annoksen zen-mielentilaa tänne kiitos. Kellon voi viedä vaihtokauppana.
Syvin miettein, Emppu