Kuinka usein ihminen mielletäänkään ylpeäksi, ylimieliseksi tai kylmäksi muita kohtaan, vaikka hän on oikeasti vain ujo ja sisäänpäinsuuntautunut?
Kaikille ei ole helppoa muodostaa sosiaalista verkostoa saati pitää sitä yllä, eivätkä kaikki yksinkertaisesti sellaista haluakaan.
Itse tykkään ainakin mieluummin siitä, että on pari hyvää ystävää, joiden kanssa voi jutella mistä vaan, kuin sata kaveria, jotka tunnen vain pintapuolisesti.
Kumpaan joukkoon sinä kuulut?
Introverteistä ja ekstroverteistä on kirjoitettu menneinä vuosina aika paljon. Samoin erityisherkkyydestä. Ihmettelin pitkään omia piirteitäni, kunnes nämä termit tulivat muutama vuosi sitten eteen. Helpotus oli suunnaton, kun huomasin, että tuntemukseni ovat täysin tavallisia, mutta kuuluvat selvään vähemmistöön.
Introvertit.net-sivustolla kerrotaan, että introvertteja on väestöstä noin 30% ja ekstrovertteja noin 70%.
Introvertit ovat sisäänpäinsuuntautuneita ihmisiä, joille sisäinen maailma on ulkoista maailmaa tärkeämpi. He kuluttavat psyykkistä energiaansa sosiaalisissa suhteissa ja latautuvat parhaiten yksinäisyydessä.
Ekstrovertit puolestaan ovat ulospäinsuuntautunutta porukkaa, jolle ulkoinen maailma on tärkeämpi. He saavat psyykkistä energiaa kanssakäymisestä toisten kanssa ja tylsistyvät yksinäisyydessä.
Joidenkin tutkimusten mukaan ympäristöllä ei ole mitään vaikutusta tähän ominaisuuteen, vaan ihmisen perimällä. Introvertiksi tai ekstrovertiksi synnytään.
Suurin osa ihmisistä sijoittuu johonkin näiden kahden ääripään välille. Ambivertiksi sanotaan ihmistä, jonka molemmat ominaisuudet ovat melkein tasoissa keskenään.
Mielestäni olisi hyvä, jos nämä termit tulisivat tutuiksi lapsille jo koulumaailmassa. Siellä monesti hiljaiset ja vetäytyvät lapset jäävät syrjään, vaikka olisivat kuinka hyviä ja ihania kavereita uskaltaessaan ja saadessaan siihen mahdollisuuden.
Kivojen kavereiden palkinnot ja hymypatsaat menevät useimmiten ekstroverteille, koska he näkyvät ja kuuluvat eniten joka paikassa, ovat suosittuja ja saavat siten myös eniten ääniä luokkalaisiltaan. Täten ulospäinsuuntautuneisuudesta palkitaan tahattomasti jo kouluissakin.
Ekstroverttiyteen kannustetaan joka puolella jo pienestä pitäen. Aina muistetaan sanoa, että lapsen pitää olla reipas ja mennä rohkeasti muiden joukkoon. Se tuntuu sydän kurkussa jännittävästä lapsesta samalta, kuin lampaalle sanottaisiin, että menet vain rohkeasti susilaumaan. Pelko voi olla lähes samassa mittakaavassa.
Ujous
Olen itse ollut aina ujo. Olen sitä edelleen, mutta aikuisena jokin arjen rooli päällä on helpompi ”esittää” rohkeaa eri tilanteissa. Vieraaseen isompaan ryhmään mennessäni olen aina jäänyt mieluusti ensin tarkkailijaksi. Teen niin edelleen.
Mulle on painajainen mennä ihan uusien ihmisten seuraan ja koittaa keksiä jotain sanottavaa esittelyiden jälkeen. Oli ryhmätyötilanne sitten kouluaikainen tai nykyään välillä vanhempainillassa pidettävä, olen viimeinen, joka sanoo jotain – jos sanoo silloinkaan. Ainoat poikkeukset ovat aiheet, joista tiedän paljon jo valmiiksi.
Nettikeskusteluissa tilanteet ovat minun kaltaisilleni helpompia, koska silloin voi rauhassa miettiä mitä haluaa sanoa ja muotoilla juttujaan uusiksi useampaankin otteeseen. Sanottuja sanoja on paljon vaikeampi deletoida livetilanteissa.
Virtaa yksinäisyydestä
Tykkään työskennellä eniten yksin, vaikka ryhmätyökin luonnistuu. Viihdyn muutenkin hyvin itsekseni pitkiä aikoja, enkä käsitä kuolemaksenikaan heitä, joilla pitää aina olla ihmisiä ympärillään. Tai heitä, jotka treffailevat harva se päivä jonkun kanssa. Itse en pystyisi siihen edes pakotettuna.
Koitan jättää viikkoihini paljon tilaa pelkästään perheen kanssa olemista varten, sillä se (ja välillä hiljaiset hetket) palauttavat mun mielen nollatilaan kaikken parhaiten. Näinä hetkinä kun ei tarvitse pinnistellä puheitaan ja olemistaan millään tavalla.
Ja älkää käsittäkö väärin. Näen mieluusti kyllä kavereita ja sukulaisia, mutta jos viikkoni ovat liian täyteen ohjelmoituja, se alkaa tuntua päässä liikennekaaokselta. Muut samanlaiset ihmiset tietävät mistä puhun. Kun elämässäni on liikaa tapaamisia, se väsyttää.
Ihmettelin monia vuosia sitä, miksi juhlien, kokousten tai muiden tapaamisten jälkeen on ihan kaikkensa antanut olo. Kuin olisi henkisesti ihan rätti.
Silloin saattaa olla fiilis, ettei jaksa puhua kenellekään mitään, ei kestä kuulla meteliä ja rinnassa tuntuu jotenkin painavalta. Tunne on kaksinkertainen, jos kohdattu porukka on ollut ennestään tuntematonta tai mennyt viikko on ollut erityisen vilkas.
Varauksellinen analyytikko
Mietin paljon asioita ja ylianalysoin lähes kaiken. Saatan käännellä ja väännellä asioita mielessäni monia kertoja ennen kuin teen päätöksiä. Mietin käytyjä keskusteluita, äänensävyjä, painotuksia ja sitä mitä ne tarkoittivat. Murehdin asioita paljon etukäteen ja pelkään pahimpia mahdollisia skenaarioita asioista (sitä taidetaan kutsua katastrofiajatteluksi).
Itse asiassa päässäni meloo melkoinen määrä analysoitavia kohteita aamusta iltaan ja joskus sekin aiheuttaa väsymystä. Koitan pysäyttää tulvaa meditoimalla ja hiljentymällä aika ajoin. Joskus se auttaa, useimmiten ei tarvittavan pitkäksi aikaa.
Olen varautunut, enkä halua paljastaa itsestäni liikaa asioita. Mun pitää tuntea ihminen hyvin, että uskallan avautua henkilökohtaisemmista aiheista. Sitä taustaa vasten tuntuu hassulta, että aloin kirjoittaa blogia, jossa aina tulee esille paljonkin kirjoittajan ajatuksia ja tunteita. Ja kaikkea muutakin omasta elämästä.
Nytkin, kun kirjoitan tätä, pelkään kertovani itsestäni liikaa. Siitäkin huolimatta haluan tämän postauksen tehdä, sillä uskon, että moni muukin kärsii samanlaisista ajatusmalleista ja ehkä miettii olevansa ainoa.
Itsekin pidin itseäni pitkään ihan outolintuna, kun en mahtunut siihen sosiaaliseen muottiin, mikä ympärilläni olevilla ihmisillä näytti usein olevan. Kovia puhumaan, luomaan suhteita, pitämään yhteyttä ja näkemään toisia. Musta tuntuu (edelleen) välillä, että mua pidetään ylimielisenä, kun en aina ole niin kaikessa mukana.
Mutta tiedätte, että tykkään kirjoittamisesta ja huhtikuussa aloitellessani ajattelin, että tämä saattaisi olla myös hyvä tapa harjoitella olemaan hiukan avoimempi. Huomata, että elämä jatkuu, vaikka joskus kirjoittaisikin ihan suoraan jostain asiasta mitä ajattelee. Ja tietyllä tavalla tämä on auttanutkin. Mitä enemmän olen kirjoittanut, sitä helpompi on ollut laittaa syvempiäkin tuntojaan esille.
Siinä pikku pähkinänkuoressa pääni sisältöä. Ja kun miettii, että tuollaisilla ominaisuuksilla on sellaisessa työssä, missä olen ja pyörittää hektistä arkea monen muun samanikäisen tapaan, en ihmettele enää yhtään, kun joskus on sellainen olo, kuin olisi ollut kuivausrummussa pyörimässä ja vapaana viikonloppuna ei tee mieli tehdä mitään muuta kuin nukkua. Jos arki imee paljon energiaa ja päässä virtaa koko ajan huomioita ja informaatiota, aivot väsyvät. Ja oravanpyörä on valmis, jos ei saa nukuttua, eivätkä aivot saa tarvitsemaansa lepoaikaa.
Ennen lasten syntymää, en huomannut niin selkeästi näitä ominaisuuksia, mutta mitä enemmän kiirettä elämään tulee, sitä selvemmin hiljaisten hetkien puutteen seuraukset huomaa.
Suurimmat niistä ovat väsymys, joka ei lähde pois nukkumalla ja ärsytyskynnyksen madaltuminen. Parhaiten palaudun, kun käyn lempimusat korvanapeissa lenkillä ihan itsekseen, vedän tunnin hikijumpan kaikessa yksinäisyydessä tai vetäydyn tunniksi kirjoittamaan tai lukemaan. Tällaiseen hetkeen pyrin kaksi, kolme kertaa viikossa. Sen jälkeen jaksaa olla parempi ihminen taas kaikille.
Halauksin,
Emppu
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76