En ole koskaan käsittänyt täällä oikeassa elämässä Romeo ja Julia tyyppistä asetelmaa. Tällä tarkoitan tilannetta, jossa toisiaan rakastavien ihmisten välit yritetään katkoa sen vuoksi, että he eivät nyt jonkun mielestä vaan sovi yhteen.
Kuka antaa toisille vallan tuomita kenenkään rakkautta oikeaksi tai vääräksi? Ja jos ei itse pystykään hyväksymään toisen ihmisen valittua, pitäisikö silloin vain katsoa peiliin?
Toisinaan syy työntää kiilaa toisten väliin voi olla mustasukkaisuudessa. Kaveri kaverista, äiti pojasta, isä tyttärestä ja niin edespäin. Toisinaan taas rakastavat halutaan erottaa Capuletin ja Montaquen sukujen malliin vanhojen riitojen takia. Suvut eivät halua yhdistyä, eivätkä missään tapauksessa tule mahtumaan saman katon alle mihinkään tilaisuuksiin. Tai ehkä sydämen valittu onkin liian köyhä rikkaampaan sukuun. Huonossa ammatissa. Huonolla koulutuksella. Olen kuullut tarinoita myös siitä, kuinka tyttö ei sopinut pojalle siksi, ettei pojan vanhempien mielestä osannut käyttäytyä tarpeeksi hienosti. (Kuka määrittelee käytöksen hienouden?)
Olipa syy mikä tahansa, olen kaiken kokemani jälkeen vahvasti sitä mieltä, että rakkauden väliin ei saa mennä, jos se ei aiheuta vaaraa kenellekään. Tai riko jo mitään olemassa olevaa. Kenenkään parisuhde ei kuulu toisille. Ei silloinkaan, kun suhteen osapuolet ovat hyvin nuoria aikuisia ja monen tekisi niin mieli lyödä lusikkansa soppaan ja alkaa jakamaan ”hyviä” neuvoja.
Mun ja mieheni alkuseurustelu oli tuulinen. Ei meidän takia, vaan parin muun ihmisen. Me kyllä rakastettiin ja haluttiin olla yhdessä, mutta kaikkien mielestä se ei sopinut. Kun ei vaan sopinut. Kaiken lisäksi me oltiin niin nuoria, että ei alkuun osattu edes pitää kiinni oikeuksistamme. Siihen väliin oli hyvä iskeä.
Muistan hetkiä, kuinka mieheni menoja valvottiin melkein suurennuslasin kanssa. Etten minä vaan sisältynyt niihin menoihin. Muistan parikin treffi-iltaa, kun mieheni ei saapunutkaan, koska minua vastustavat ihmiset olivat keksineet hänen niskoilleen ylimääräisiä juttuja, joiden takia hän ei päässyt luokseni. Eikä silloin ollut edes kännyköitä, joilla oltaisiin pidetty yhteyttä. Kun mieheni sitten yritti tavata minua salaa, hänen peräänsä soiteltiin ympäri kyliä. Mukavaa vainoamista, eikö?
Muistan tuskailleeni sitä, miksi nuori ihminen ei saa rakastaa rauhassa. Miksi toisten, asiaan kuulumattomien pitää yrittää työntää väkisin kapuloita rattaisiin, särkeäkseen toisten onnen. Ja ilman mitään järkevää syytä!
Asiat järjestyivät vihdoin, mutta ne vaativat välirikon muutamiin ihmisiin. Muuta vaihtoehtoa ei ollut, jos halusimme mieheni kanssa pysyä yhdessä. Kun me siitä muutama vuosi myöhemmin mentiin naimisiin ja etsittiin laulua, joka esitettäisiin kirkossa, tuli ”Se on rakkautta oikeaa”-kappale Arja Korisevan laulamana eteeni.
Tässä laulussa kosketti kyyneliin saakka kohta; ”Se on rakkautta oikeaa, kun koti laitetaan, se on paras paikka maailman, se suojaa omiaan. Ei sinne käsi vieras, voi tuoda valtikkaa, se koti on, saa sitä puolustaa.”
Tämä laulun kohta sanoitti yhteen säkeistöön kaiken sen, jonka edestä me oltiin taisteltu. Yhteisen elämän, kodin ja rakkauden puolesta. Yhteisen elämän koskemattomuuden puolesta. Ja kun tuolloin, vähän yli parikymppisenä, seisoin alttarilla mieheni vieressä ja kuuntelin näitä sanoja, mietin kaikkea sitä, mikä me oltiin jätetty taaksemme – saadaksemme olla yhdessä.
💖, Emppu
IG sydanmuruja