Mieti maailmaa, jossa eletään merkkien varassa.
Maailmaa, jossa suuri osa asioista kirjoitetaan lyhentein kokonaisten lauseiden sijaan.
Kuvittele aikakausi, jolloin yhä useampi aikuinen on vailla sujuvaa luku- ja kirjoitustaitoa.
Mitä se toisi tullessaan työelämälle? Arkielämälle?
Entä maailmanjärjestykselle, jolloin suurin valta olisi heillä, jotka osaavat lukea ja käsitellä tietoa? Ja jotka halutessaan voisivat maalata lukutaidottomille juuri sellaisen maailman, jonka itse haluavat.
Aika pelottavaa. Ottaisimme roiman askeleen takaisin luolamiehen suuntaan. Seinämaalausten sijaan vain paiskoisimme merkkejämme bittiavaruuteen.
Luin tänään nettiartikkelin lukutaidosta, joka on heikkenemässä maassamme kovaa vauhtia. Erään tuossa jutussa mainitun tutkimuksen mukaan sadat kolmasluokkalaiset eivät osaa lukea kunnolla sanoja, kun taas toiset lukevat jo pitkiä romaaneja. Näin suuri kuilu on enemmän kuin omiaan aiheuttamaan oppimisessa huikeita eriarvoisuuksia.
Kunnioitan opettajakuntaa suuresti. He tekevät varmasti ihan kaikkensa (nykyvaatimuksilla uupumukseen saakka) saadakseen oppia taottua jälkikasvujemme päihin. Välillä sitä vain miettii, pitäisikö suosiolla palata osin vanhoihin aikoihin? Aikoihin, jolloin lukutaito oli todella arvossaan ja ekaluokan merkittävin opittava asia?
Menin itse ekalle vuonna 1982. Muistan lukuharjoitukset siksi, koska ne pitkästyttivät itseäni, sillä opin lukemaan ennen viittä ikävuottani ja useampi meidän luokalla hapuili kirjainten kanssa. Silti osallistuin mieluusti jokapäiväisiin lukuhetkiin, jolloin opettaja jakoi meidät pareihin. Yleensä hän laittoi vielä paremmin lukevia heikommin osaavien kanssa. Tavoite oli, että jokainen osaa lukea sujuvasti toisen luokan alussa.
Luimme vuoronperään aapista. Monta kertaa peräkkäin. Jotta kyseinen kappale menisi kuin vettä vain.
Myös muissa aineissa luettiin ääneen. Oli sitten bilsaa, maantietoa, ympäristöoppia tai muuta vastaavaa, luimme kappaleet ääneen tunneilla. Riveittäin edeten. Jokainen luki yhden lauseen. Näin kaikki lukivat opeteltavan asian edes kerran ja opettaja kuuli samalla kuka takelteli sanojen kanssa. (Tätä tehtiin jonkin verran myös yläasteella).
Omien lasten kohdalla olen ihmetellyt ainekirjoituksen vähyyttä. Itse kirjoitin paljon aineita ala-asteella. Saimme usein sellaisen myös kotitehtäväksi. Ja oliko vähän upeaa, jos juuri oma aine valittiin luettavaksi kaikkien edessä tunnilla!
Niin paljon kuin maailman digitalisaatio edistystä tuokin, olen miettinyt, milloin viimein aletaan huomata suurempi kuva oikein kunnolla.
Kuva, joka liittyy erittäin paljon kännykkään. Yhdistettynä
- Lasten ja nuorten mielenterveyteen
- Aikuisten mielenterveyteen
- Luku- ja kirjoitustaitoon
- Liikkumisen vähyyteen sekä sen sivutuotteisiin
- Ja luoja tietää mihin muuhun, mikä ei vielä näy.
Pidän itse lukutaitoa äärimmäisen tärkeänä asiana. Kun osaa lukea, osaa hakea tietoa ja oppii maailmasta paljon eri asioita. Oppii myös kyseenalaistamaan sekä etsimään omille ajatuksilleen perusteluita.
Meillä on aina luettu paljon. Luen edelleen kolmasluokkalaiselle iltasadun joka päivä. Toisinaan esikoinenkin kuuntelee, vaikka tekee samalla muita juttuja.
Kun lapset olivat pienempiä ja harjoiteltiin pois päiväunista, järjestin päikkäriaikaan satuhetken. Maattiin sohvalla tai sängyllä ja minä luin lapselle kolme kirjaa, joista sitten juteltiin. Samalla tuli tarvittava lepohetki pikkuiselle, eikä uni päässyt yllättämään. (Paitsi pari kertaa minut, kun meinasin sipahtaa ihan totaalisesti ahkeran aamun jälkeen).
Meillä on ollut suosittua myös ”oman kirjan” teko, joka on paitsi hurjan hauskaa, myös tosi hyödyllistä.
Esikoinen on piirtänyt ja kirjoittanut muutaman sarjiksen. Kuopus taas haluaa kirjoittaa sadun tietokoneella ja piirtää siihen kuvat jälkikäteen. Näitä on sitten luettu myös yhdessä.
Lukemisen puolesta ❤
Erja