Muistan, kun kolmisen vuotta sitten oltiin joulun alla kauppakeskuksessa katsomassa joulupukkia. Kuopus oli silloin eskari-ikäinen. Pukin puheille oli pitkähkö jono ja siinä odotellessa tytöllä oli aikaa hiostaa tonttua, joka huolehti siitä, että jono kulkee sutjakasti eteenpäin. Kaikkein visaisimmaksi tontulle osoittautui kysymys, miten hän kulkee tonttuovesta, jonka kuopus oli sijoittanut huoneensa nurkkaan. Äiti on sanonut, että ulottuvuusportin kautta, mutta pitääkö se paikkansa? Ja miten se oikeasti voi olla mahdollista, kun tonttu on aikuisen kokoinen ja ovi on toooooosi pieni?
Siinä lapsi ja tonttu katselivat toisiaan. Minua ja esikoista huvitti. Tonttu ei keksinyt mitään vastausta, vaan koitti selvitä hymyllä. Kuopus korotti panoksia ja kysyi joko pukki on lukenut kirjeen, jonka tonttu oli edellisenä yönä hakenut. Siinä vaiheessa tonttu huokaisi syvään helpotuksesta, sillä edellinen lapsi oli saanut toiveensa kerrottua ja reitti pukin luokse oli meille auki. Tonttu delegoi ongelman johtoportaaseen kehottamalla kuopusta kysymään asiaa joulupukilta itseltään.
Nyt kolme vuotta myöhemmin meillä elellään joulusatu-maailman kynnyksellä. Kuopus haluaa uskoa pukkiin, mutta ei ole enää vuoteen, pariin ollut Korvatunturin väen olemassaolosta aivan varma. Hän on kysellyt. Pyytänyt kertomaan totuuden. Sen jälkeen painanut kädet korvilleen ja sanonut, ettei halua sittenkään kuulla. Kaiken kukkuraksi luokassa on tänä syksynä levinnyt sinnikäs huhu, jonka mukaan vanhemmat ostavat lahjat.
”Äiti onko se totta?”
Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin oma etiikka joutuu koville. Inhoat valehtelua, mutta pienemmälle lapselle se on joulun mystisyyden säilyttämiseksi ollut helppoa. Lähestulkoon pakollista. Nyt edessäsi seisoo kuitenkin kolmasluokkalainen, jonka silmät tapittavat rävähtämättä. Katse suorastaan vaatii olemaan rehellinen. Haluat itse(kin), että satu jatkuisi vielä hetken ja toisi jouluun erilaisen lumouksen koko perheelle. Mutta toisaalta. Joskushan se totuuskin pitää kuulla. Ja kiusataanko lasta koulussa, jos hän on ainoa joka enää uskoo joulupukkiin?
Muistan, kuinka mulle paljastui totuus pukista.
Olin viiden vanha. Mulla on viisi vuotta vanhempi sisko. Oltiin joulusaunassa ja mua harmitti kovasti, kun joulupukki oli käynyt sillä aikaa ja kiireissään jättänyt lahjasäkin eteiseen. Harmittelin sitä siinä oikein urakalla. Se alkoi korpeamaan siskoani. Hän katseli kiukkuamistani hetken vieressä ja julisti sitten, että äiti ja isähän ne lahjat ostaa. Ei mitään joulupukkia ole olemassakaan.
Seurasi joulun romahdus muutamaksi vuodeksi. Ei ollut enää mystiikkaa. Ei mitään jännitettävää. Ei kaunista satua, joka antaa uskoa loppumattomaan hyvään. Muistan edelleen pettymyksen joka ensisijaisesti kumpusi siitä ajatuksesta, että minulle oli valehdeltu ihan porukalla.
Sain joulun ilon takaisin teini-iän kynnyksellä, kun aloin itse antaa joulumuistamisia toisille. Huomasin, että osa sitä mystistä tunnelmaa tulee juuri toisten huomioimisesta ja salaisuuksien hankkimisesta. Toisten yllättämisestä.
Suurempi taika löytyi mun kohdallani uudelleen lasten myötä. Vaikka olen jo yli neljänkymmenen, lepattaa omankin vatsan pohjalla perhosparvi, kun pieni naama katselee keittiön ikkunasta ulos ja odottaa, milloin joulupukki ilmestyy aidan takaa näkyviin. Senhän piti tulla jo. Kello on minuutin yli. Äiti löytääkö se meille varmasti?
Nytkin liikutus valtaa alaa, kun mietin, että kohta tuo aika on meillä takanapäin.
Toisaalta – muistan siinäkin olleen oman taikansa, kun siskon kanssa lapsuudessa rynnättiin aamupalapöydästä olohuoneeseen, jossa paketit odottivat kuusen alla ottajiaan. Äiti ja isä tulivat perässä ja istuivat sohvalla kahvikupit käsissään katselemassa meidän riemua. Jouluohjelmat pyörivät taustalla, kun me siskon kanssa yöpaidat päällä availtiin papereita ja iloittiin ylläreistä. Ihan ilman joulupukkia.
🎄🎄🎄
Joko teillä muuten lasketaan?
Meillä kuopus aloitti jo muutama viikko sitten. Tänään jouluun on muistaakseni 38 päivää. Ja ensi viikolla päästäänkin jo ekaan adventtiin.
Kaikkea hyvää sun viikkoosi ❤
~Emppu~
IG Sydänmuruja-blogi