Osallistuin alla olevalla tekstillä Kouvolan dekkaripäivien tämän vuoden novellikilpailuun. Aiheena oli ”Viulukotelon salaisuus” ja aihetta sai käsitellä laajasti.
En ole koskaan, ikinä, milloinkaan, kirjoittanut mitään ”jännempää”, vaan keskityn enemmän humoristiseen ja kevyeen tyyliin. Yritän kuitenkin usein haastaa omaa kirjoittamistani ja siksi oli kiva kokeilla, millaisen dekkarityylisen kertomuksen sitä saisikaan aikaan.
Kivalta tuntui myös tämä genre, vaikka mitään liian jännittävää en koskaan pystyisi kirjoittamaankaan. Eläydyn näppäimistön äärellä niin paljon, että kuvittelen itseni keskelle kuvaamiani tapahtumia ja turhan jännä teksti menisi liikaa ihon alle.
Hedelmää tämä kokeilu kuitenkin kantoi, sillä mulla tosiaankin on nyt dekkarikäsikirjoituksen raakaversio valmiina. (Sen teemasta olen aivan liekeissä).
Mutta nyt se novelli. Alkaa tästä.
Äänetön todistaja
Minulla on salaisuus. Oikeastaan useampia salaisuuksia. Synkkää tietoa, jota olen kirjaimellisesti kantanut sisälläni jo yli kuuden vuosikymmenen ajan.
Tuo tieto aiheuttaisi paljastuessaan suuren sarjan katkeruuden ja vihan hyökyaaltoja. Se saattaisi myös pelastaa muutaman elämän. Ja varmuudella vapauttaisi vankilasta täysin viattoman ihmisen.
Näinä olemassaoloni vuosina olen todistanut ihmisluonnon mitä kamalinta julmuutta. Välinpitämättömyyttä. Hyytävää suunnitelmallisuutta. Tekopyhää välittämistä sekä itsekeskeistä valehtelua.
Ja ollut jokaisella kerralla läsnä tapahtumien keskipisteessä.
Joskus maannut olohuoneen sohvan alla pölypallon vieressä kuuntelemassa kauhistuttavia suunnitelmia. Toisinaan nojannut mukavasti keittiön pehmustettua tuolia vasten katselemassa, kuinka leppoisasti voidaankaan yhdistellä keskenään aineksia joiden lopputuloksena on tappava seos.
Olen levännyt sängyllä ja nähnyt, miten valitaan syyttömyyttä tukevia asusteita oikeudenkäyntiin. Harjoitellaan peilin edessä aidolta näyttävää järkytystä. Itkua. Hysteriaa. Olen myös ollut todistamassa, millä tyyneydellä apua tarvitseva ihminen jätetään anomaan perään. Painetaan ovi takana kiinni. Ja karistetaan oven toiselle puolelle jäänyt ikävä muisto hartioilta kevyellä ravistuksella ennen poistumista.
Lady. Kutsun häntä Ladyksi, sillä hänessä on aina ollut samanlaista vähäeleistä hienostuneisuutta kuin aatelisrouvissa aikoinaan. Hän on tyylikäs tuollaisella vanhanaikaisella tavalla. Hyväkäytöksinen. Muut huomioon ottava. Yliystävällinen. Suorastaan alamaailman eliittiä.
Tiemme kohtasivat ensimmäisen kerran hänen ollessaan yksitoistavuotias. Olin haltioissani ja lumouduin toisten tavoin noista punaisten kiharoiden kehystämistä, pisamaisista kasvoista. Hymykuopat punertavilla poskilla olivat syvimmät koskaan näkemäni ja hänen viulunsoittonsa oli ylimaallisen kaunista. Kukaan ei voinut olla huonolla tuulella hänen seurassaan. Kun pääsin ensimmäisiin yhteisiin soittoharjoituksiimme, olin taivaassa. Mikä onni minua oli kohdannutkaan, kun sain olla osana tuon lupaavan, lahjakkaan lapsen elämää.
Kuitenkin vuosien edetessä jokin Ladyssa alkoi painaa mieltäni. Soittaminen ei näyttänyt olevan hänestä enää hauskaa, vaan siitä tuli vimmaisen pakkomielteistä. Hän halusi menestyä, mutta jokin henkinen este seisoi aina hänen tiellään. Lady syytti siitä muita ja piirteli tyhjät nuottipaperit täyteen mustanpuhuvia kuvia. Hänen suloiset hymykuoppansa katosivat totisiin kasvoihin ja ennen niin kaunis hymy alkoi muistuttaa hampaansa paljastavan pedon irvistystä.
Kun Lady täytti kaksikymmentäyksi, olin edelleen osa hänen viikkojaan. En vain tuntenut häntä enää. Se tyttö, jonka olin kymmenen vuotta aiemmin tavannut, oli kadonnut jonnekin. Nyt tilan täytti tämä tekoystävällinen, itsekeskeinen diiva, joka piti jokaista kanssaeläjää pelkkänä hyödykkeenä. Portaana, jolle piti astua päästäkseen taas seuraavalle, ylöspäin vievälle askelmalle.
Muistan, kun hänen yksityisenä omaisuutenaan pitämänsä soitonopettaja sai uuden lahjakkaan oppilaan. Ladyn mielestä tuore lupaus sai liikaa huomiota. Liikaa kehuja. Liikaa kaikkea.
Katselin iltaisin, kun Lady hakkasi huoneessaan paperiveitsellä koristetyynyään. Kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja hän rei’itti tyynyn samettipintaa, hokien samalla ”Kuole! Kuole! Kuole!”. Kun tyyny oli riekaleina, hän siirtyi viiltelemään sänkynsä reunoja. Minäkin sain pari vihaista potkua kylkiini, kun hän pakkasi viulua paikoilleen harjoituksiin lähtiessään. Pohtien samalla ääneen, kumpi kannattaisi raivata menestyksen tieltä – hänen luottamuksensa pettänyt opettaja vai tuo nuori, lahjakas soittaja.
Muutamia viikkoja myöhemmin ymmärsin hänen tehneen päätöksensä, kun lehdet uutisoivat kuusitoistavuotiaan viulistilupauksen pudonneen lasitetulta parvekkeelta korkeasta tornitalosta. Jokainen kyseisiin juhliin osallistunut kuulusteltiin tarkkaan. Todisteiden puutteessa ei syytteitä kuitenkaan voitu nostaa, vaan tapaus todettiin vahingoksi. Vahingoksi vailla silminnäkijää. Vain minä arvasin, kuka oli se henkilö, joka katsoi tuota teinityttöä suoraan silmiin hänen pudotessaan kauhistuttavaan kuolemaansa.
Aikaa myöten Ladyn oli kuitenkin pakko keventää sydäntään. Näytti siltä, että viulistin kuolemansyyntutkinta oli herätellyt jotakin kauan uinunutta hänen sisällään. Jotakin katumuksen tapaista. Ehkä ripauksen syyllisyydentuntoa. Niinpä hän teki sen, minkä kasvojaan menettämättä pystyi.
Hän teki tunnustuksen.
Minulle.
Eräänä harmaana iltana, jolloin rankkasade valutti vesiään ikkunaruutuja pitkin, Lady haki kaappien kätköistä paperiveitsen, neulan sekä punaista ompelulankaa. Hän liu’utti varovasti paperiveistä sisäkanteni verhoilun saumassa, saaden aikaiseksi pienen raon kankaaseen. Tuohon rakoon hän työnsi pienen, moneen kertaan taitellun paperilapun.
-Noin. Tällä kirjallisella tunnustuksella omatuntoni on pesty puhtaaksi, hän sanoi hiljaa ja ompeli sauman uudelleen umpeen. -Nyt sinä kannat tätä taakkaa minun puolestani. Ja minä voin keskittyä taas elämiseen.
Tuosta hetkestä on nyt kulunut yli kuusikymmentä vuotta ja minulla on edelleen sama salaisuus. Kukaan ei ole sitä onnistunut löytämään. Oikea salaisuuksien armeija piileskelee verhoiluni alla pienten, vuosien mittaan kirjoitettujen paperilappujen muodossa.
Ladylla on olohuoneen antiikkilipaston laatikossa ”tunnustuskirjaksi” nimetty vihko. Se on kauniin vihreä ja sivuilla on vanhannäköisiä kullanvärisiä koukeroita. Tuo vihko toimii Ladyn rippituolina. Sen sivuille kirjoitetaan aina kaikki teot. Puhdistetaan omatunto. Jotta elämä voisi taas jatkua.
Tunnustushetki on hyvin seremoniallinen. Suorastaan juhlallinen.
Lady pukeutuu punakultaiseen kimonoon ja kiertää hopeanvaaleat hiuksensa nutturalle. Sitten hän sulkee kaikki verhot ja istahtaa lattialle kynttilöiden keskelle. Raamatun hän sijoittaa oikealle puolelleen. Hän ottaa arvokkain elein vihon esiin. Etsii tyhjän sivun. Kirjaa siihen tekonsa. Päivämäärän. Uhrin nimen. Motiivin. Tekotavan.
Sen jälkeen hän piilottaa taitellun lappusen punaiseen verhoiluuni. Ompelee sauman kiinni. Kertoo ääneen, että on siirtänyt taakkansa minun kannettavakseni. Lopuksi hän keittää kupin erikoiskahvia ja nauttii sen kanssa prinsessaleivoksen.
Lady on kohta 85-vuotias. Hän ei ole ollut naimisissa, eikä hänellä ole perhettä. Hän asuu kerrostalossa, jossa soittaa antaumuksella viulua. Joka päivä. Useita kertoja. Sitten hän lähtee kävelylle. Näiden kävelyiden tulokset päätyvät aina lopulta kankaani sisään. Uusina tunnustuksina.
Muutamia vuosia sitten taloyhtiössä alettiin ihmetellä, mikä kummallinen rutto niittää asuntojen turvissa olevia kissoja ja koiria. Keskellä päivää omistajien ollessa töissä.
Lady kulki pihalla ja rappukäytävillä juttuporukasta toiseen. Ihmetellen asiaa muiden kanssa. Taivastellen maailman pahuutta. Sen jälkeen hän palasi kotiin ja keitti uuden kattilallisen myrkkyä, jota siveli eläinten makupaloihin. Kun hän taas seuraavana päivänä lähti lenkilleen, hän pudotteli näitä tappavia palasia koiratalouksien postiluukuista matkallaan alakertaan. Kuin ovelta ovelle kulkeva kuolemankauppias. Ja surkutteli jälleen muiden mukana seuraavana aamuna, kun jonkun asukkaan lemmikki oli tavannut herkusta kohtalonsa.
Entäpä lähistön omakotialueella asuva keski-ikäinen nainen, joka menehtyi kaaduttuaan jäisellä polulla takanaan makaavan kiviharavan piikkeihin? Jälki oli hirvittävää ja kauhistutti naapurustoa perustuksia myöten. Etenkin, kun selvisi, että polku oli jäädytetty tahallaan, eikä haravakaan ollut rouvan oma, vaan toimitettu paikalle varta vasten.
Lady, joka osaa halutessaan olla hyvin vakuuttava, löi esityksessään kaikki ennätyksensä. Juoruili eteen ja taakse. Itki vuolaita kyyneleitä. Vihjaili poliisille kaunaisesta naapurista. Ja sai lopulta järjestettyä telkien taa rouvan aidan takana asuvan yksinäisen miehen. Viattoman miehen, joka oli viikkoja aiemmin pysäyttänyt Ladyn hänen kävelyllään ja uskaltanut huomauttaa tämän kissan kuljeskelevan vapaana tihutöitä tekemässä.
Ja mitä kummaa tapahtui sille leskimiehelle, joka asui Ladyn alakerrassa ja valitti hänen tuulikellonsa kilinästä? Eikö hänet vain pyydetty ystävällisesti keskustelemaan asiasta kahvikupposen äärelle? Kupposen, johon ajettiin tarpeeksi sokeria peittämään myrkyllisen cocktailin maku. Kun mies alkoi horjahdella ja pidellä sydänalaansa, saattoi Lady hänet huolehtivan näköisenä takaisin omaan asuntoonsa. Jättäen apua anovan miehen makaamaan lattialle tuskanhiessä. Sulkien korvansa hänen korinaltaan. Mies löydettiin viikkojen kuluttua, kun postinkantaja alkoi ihmetellä oven taa kasaantuvaa mainospinoa.
Mutta tuulikello soi edelleen.
Minä toivoin nuorempana päätyväni lahjakkaan, kunnianhimoisen nuoren soittajan viulukoteloksi. Halusin päästä matkustelemaan. Nähdä upeita konserttisaleja. Päästä suuriin orkestereihin. Kenties tuntea jossain vaiheessa jopa maailmankuulun Stradivariuksen pehmeän kosketuksen punaista verhoiluani vasten.
Sen sijaan nojaan täällä hämärässä eteisessä ruusupuisen kaapin oveen ja pelkään jälleen pahinta.
Lady on löytänyt talosta uuden ystävän. Ihmisen, joka on käynyt kylässä niin usein, että uskaltaa ilmaista jo mielipiteitään. Vieraskoreus on kaikonnut molemmin puolin. Ja tänään minä sen näin Ladyn katseessa. Jälleen kerran.
Tuo vieras on astunut tietämättään hänen varpailleen. Minun Ladyni äärimmäisen vaarallisille varpaille. Ja sinetöinyt samalla kohtalonsa. Lyhyt ohikiitävä vihan humahdus Ladyn silmissä, kertoo päätöksen jo syntyneen. Enää tarvitaan aika. Paikka. Tapa.
Sekä tunnustus, jonka minä saan kannettavakseni. Jotta hän saa jatkaa elämäänsä.
***
Kirjoittanut, Erja Pyhältö-Seppälä