Viime sunnuntaina katselin alkavaa viikkoa jo valmiiksi väsyneenä. Inhoan kaikenlaisia lääkäreihin liittyviä menoja ja niitä oli luvassa perjantaita lukuun ottamatta joka päivälle. Miten kaikki ylimääräinen muuten osuu aina samalle viikolle? Tämä kysymys kuuluu samaan mysteeriboksiin sukkia syövien pesukoneiden ja Ikean kasausohjeiden laatijoiden kanssa.
No.
Tuli maanantai. Esikoinen oli väsähtänyt jo edellisenä iltana ja kurkku oli tulessa heti aamusta. Saikkupäivä. Esikoinen aivasteli viiden sarjoja ympäri huushollia ja minä kiikutin hänelle valmiiksi paperirullia joka huoneeseen rään kahlitsemiseksi.
Tulos nolla. Tiistaina kaktus oli muuttanut omaan kurkkuuni ja kuopus valitteli tänä aamuna kurkun polttelua. Sairastupaviikonloppu siis edessä täällä. Toivottavasti edes 1/4 perheestä pysyy tolpillaan.
(Ja ne alussa mainitut menot. Kaikki siirrettiin kahta lukuunottamatta eteenpäin).
Maanantaina kävin fysiatrian polilla hakemassa lisää tietoa toiminnallisesta häiriöstä, joka mulla diagnosoitiin loppuvuodesta.
Fyssari valotti, että se on niin uusi asia myös lääkäripiireissä, ettei tietoa ja ymmärrystä löydy vielä paljoa. Tiedetään vain se, että kyse on ikään kuin elimistön tiedonsiirto-ongelmasta. Aivot saavat keholta viestejä, jotka tulkitsevat väärin. Siitä seuraa monenlaisia oireita, jotka pahimmillaan voivat murentaa vaikka koko elämän alta.
Tärkeää on sisäistää itse, että kyseessä ei ole mitään vaarallista tai uhkaavaa. Silloin voi oireidenkin ilmaantuessa olla rauhallinen ja opetella sietämään niitä. Fysioterapeutti näki kohdallani hyvänkin mahdollisuuden parantua tästä kokonaan ja pystyä elämään joskus vielä sitä entisenlaista elämää. Hän kuitenkin painotti, että sinne on edessä pitkähkö tie ja aikaa tulee kulumaan. Odotan kuitenkin ihan toiveikkain mielin mitä siellä keksitään.
Olen itse suhtautunut tosi skeptisesti tuohon diagnoosiin (ja sanoinkin sen siellä). Mun mielestäni on outoa, että aivojen väärä tulkinta voi aiheuttaa lihaksiin niin suurta kipua ja jännitystä, että se salpaa syvähengityksen. Palaan siellä seuraavalla kerralla tähän kysymykseen, sillä mulle on tärkeää ymmärtää asioiden toimintamekanismia. Tämä nimittäin menee reippaasti yli ymmärryksen.
Käsitän toiminnallisena häiriönä vaikkapa ennen esitystä olevan vatsakivun. Se liittyy vahvasti aivoihin ja stressiin sekä niiden suolistoyhteyteen. Jännitän – siispä vatsaan sattuu. Siinä on helposti seurattava punainen lanka. Omassa tilanteessani koko lankarulla on kierinyt sohvan alle piiloon eikä kukaan löydä sitä.
Tein maanantaina myös jonkun testin, jonka mukaan hermostoni on reippaasti ylivirittynyt. En kyllä ihmettele ollenkaan näiden kahden liikkumattoman ja huonounisen vuoden jälkeen.
Totta puhuakseni vaikka inhoan liiallista kuumuutta, olisin tällä hetkellä niin jonkun aurinkoloman tarpeessa. Olisi ihan mahtavaa painaa kipeät lihakset lämpimälle hiekalle, käydä välillä uimassa meressä, syödä toisten tekemää ruokaa, käydä rentouttavissa hieronnoissa ja nukkua hyvin. Ilman aikatauluja. Kiitos.
Olen seurannut puolihuvittuneena ministeri Lintilän somesopankeittoa. Asiaan vihkiytymättömille – hänen puhelimestaan on lähetetty wappiviesti, joka tekee pilaa Sanna Marinista sekä Matias Mäkysestä. Lintilä kieltää lähettäneensä viestin.
En väitä, että ministeri valehtelee. En myöskään, että kertoo totuuden. Totuudella vain on sellainen tapa, että se ei muutu matkan varrella. Tositarina pysyy kuosissaan koko ajan.
Oletetaan, että hän olisikin viestin itse lähettänyt. Miksi sitä ei voisi vain myöntää? Loppujen lopuksi kyseessä ei kuitenkaan ole niin suuri juttu, sillä jokainen meistä lähettelee meemejä. Toisinaan hyvinkin loukkaavia. Kyseinen uutinen on saanut valtavan mittakaavan siksi, koska siihen tuntuu liittyvän peittelyä. Liikaa palasia, jotka eivät sovi toistensa lomaan. Sellainen toiminta saa ihmisen kaiken muunkin tekemisen epäilyttävään valoon ja media herää.
Tämä viikko on kyllä ollut sellaista hiljaiseloa ettei tosikaan. Olen maannut viimeiset kolme päivää rättiväsyneenä vuoronperään sängyllä ja sohvalla. Rapsutellut koiria, lukenut Anni Polvaa ja juonut litratolkulla teetä ja kahvia. Nyt, kun pitäisi alkaa palailla taas arkiliikkumiseen ja tekemisiin, keho tuntuu vaikealta liikutella. Kädet ja jalat painavat tonnin. Selkääkin kiristää taas. Kuin iho olisi paria numeroa liian pieni.
Pidin muuten viikonloppuna yhden päivän huvin vuoksi älykelloani. En ole sitä tarvinnut nyt pariin vuoteen, mutta halusin selvittää kuinka paljon mun tulee liikuttua ns. normaalipäivän aikana.
Vähän olen tiennyt entiseen verrattuna liikkuvani, mutta tulokset lennättivät lähes selälleen! Siinä missä ennen kävelin lepopäivinä yli 7000 askelta ja työpäivinä reilustikin yli 10 000, olin nyt kävellyt iltakuuteen mennessä 3070 askelta!!!! Herranen aika mikä pudotus!!!
En yhtään ihmettele enää, että jalat eivät tahdo kantaa. En yhtään ihmettele enää, etten meinaa jaksaa nostaa meidän nelikiloisia koiria. Enkä kummastele sitäkään, että arki tuntuu Everestin valloittamiselta. Jos peruskunto lepää alle neljäntuhannen päivittäisen askelen varassa kaksi vuotta, liukuu se iloista alamäkeä koko ajan. Tuo määrä ei riitä pitämään mitään yllä. Saati parantamaan.
Tuon päivän jälkeen päätin alkaa liikkua enemmän. Ja sitten iski taas tauti. Mutta kyllä tästä vielä noustaan. (Muutakin kuin hakemaan suklaata kaapilta).
Ihanaa viikonloppua murut 💖
Iloiten, Emppu