Kohta julistetaan jälleen juhlallisin menoin koulurauha maamme opinahjoihin. Kauniita sanoja ja upea ajatus, mutta puheet eivät lämmitä heitä, jotka vuosi toisensa jälkeen jäävät kaveriporukoiden ulkopuolelle ja ovat liikkatunneilla niitä, jotka valitaan viimeisinä joukkueisiin.
Vääränmerkkisten vaatteiden takia turpaansa saavaa oppilasta ei lohduta opettajan kutsu tulla matalalla kynnyksellä juttelemaan ongelmista.
Muiden mielestä väärän harrastuksen parissa puuhastelevan oppilaan saa parhaiten kuriin eristämällä hänet kaikesta sosiaalisesta toiminnasta. Häntä ei auta rehtorin julistus, jossa ”meidän koulussamme ei suvaita kiusaamista”.
Yksin oleva oppilas saa olla yksin vaikka maailman loppuun. Kukaan ei häntä mukaan hae, sillä kaveriviidakossa oma suu on jokaisella lähinnä. Jos mulla on kavereita, ei haittaa, vaikka tuolla ei olekaan.
Yksinäistä oppilasta ei auta, vaikka koulussa pyritään hyvään järjestämällä yhteisvälkkiä ja ryhmäytymistunteja. Niillä tunneilla kaverit ovat aina yhdessä, yksinäinen vielä yksinäisempi ja kaikki jatkuu tunnin jälkeen samoin kuin ennenkin.
Koulurauhan ajatuksen mukaan jokaisella on oikeus opiskella rauhassa. Silti joka ikinen päivä luokat ympäri maan täyttyvät häiriköistä, jotka sekä piinaavat opettajia, että estävät muita oppimasta. Ennen vanhaan tällaiset tapaukset laitettiin nurkkaan seisomaan tai vaihtoehtoisesti lähetettiin käytävään tai erilliseen luokkaan muiden häiriköiden kanssa. Nykyään heille ei suurin osa opettajista voi yhtään mitään. Niinpä järjetön oppilas saa terrorisoida ihan miten haluaa. Niin kauan kuin haluaa. Koska tehokkaan puuttumisen välineitä ei ole.
Kouluissa toivotaan, että kouluongelmista tullaan puhumaan herkästi.
Aikuisen näkökulmasta asia on selvä – näin pitääkin tehdä! Oppilaan vinkkelistä juttu on hiukan monimutkaisempi, etenkin jos asia koskee kiusaamista. Oppilas miettii väkisinkin, kuka varmistaa hänen turvallisuutensa, jos hän käy kertomassa, että nuo tuolla kiusaavat häntä joka päivä.
Mietelmissään hän päätyy tulokseen ettei kukaan. Kukaan ei voi taata hänen saavan jatkaa rauhassa elämäänsä sen jälkeen, kun kuulemiset, vertaissovittelut ja puhuttelut on pidetty. Hän on omillaan, mahdollisesti kostonhaluisten ikäistensä keskellä. Niinpä hän päätyy olemaan hiljaa. Ja yksin.
Jos oppilas kertoo tilanteestaan kotona, hän mitä todennäköisimmin kieltää vanhempiaan puuttumasta tilanteeseen. Samasta syystä. Koska tietää olevansa suurempi silmätikku sen jälkeen, kun toiset saavat tietää.
Siinä vanhempi on sitten puun ja kuoren välissä. Jos puutun asiaan, petänkö lapseni luottamuksen. Jos en puutu, petänkö silloinkin. Ja saisinko puuttumalla asioihin tilanteesta vain entistä pahemman?
Lopulta vanhempi päätyy miettimään lapsensa kanssa samaa ongelmaa. Onko lapsi turvassa, jos asiaa aletaan hoitaa, sillä samassa koulussa oppilaat silti joutuvat kaiken jälkeen useimmiten jatkamaan. Vanhempi ei voi asiaa luvata, eikä koulukaan siihen pysty.
(Aikuinen, jonka on haastavaa samaistua tilanteeseen, voi miettiä työpaikkakiusaamista. Sitäkään harvoin saadaan loppumaan, sillä kaikki pelkäävät kiusaajan ”kostoa”).
Entisenä koulukiusattuna mua raastaa koulurauhan julistus joka vuosi. Tilanne on sama, jossa valtioiden johtajat kokoontuvat jauhamaan siitä, että maailma kuolee ilmastonmuutokseen. Silti kukaan ei tee mitään tarpeeksi konkreettista ja kyllin nopeaa, jotta kehitys pysähtyisi tai jopa vaihtaisi jossain vaiheessa suuntaa parempaan.
Koska:
🌱 Ihminen tarttuu toimeen vasta, kun tilanne uhkaa välittömästi omaa henkeä tai mukavuuksia. Emme ole vielä jääkarhujen tilanteessa elintilan supistumisen ja ruoansaannin kohdalla, mutta eittämättä tulevat sukupolvet joutuvat kamppailemaan niidenkin asioiden kanssa.
🌱 Ja sama ajatus koulumaailmaan siirrettynä. Jos oma lapsi tai nuori on suosittu tai hänellä on tarpeeksi kavereita, mitä se nyt vanhempaa koskettaa, jos jonkun toisen lapsi on aina yksin.
Olen pahoillani, mutta realistina on todettava, ettei kiusaaminen lopu koskaan. Tämän päivän lapsilla on vielä suurempi leikkikenttä kiusaamiseen, mitä esimerkiksi omana aikanani oli. Somealustat ovat kuin luotuja kaikkeen ikävään käytökseen. Emojien kanssa voi kirjoittaa vaikka kuinka ikäviä asioita toisista, höystää ne naurunaamoilla ja ihmetellä sitten, miksi toinen pahastui. Ei kai se nyt tosissaan ottanut. Sitten voidaankin porukalla taas nauraa.
Mitä sitten voitaisiin tehdä?
Suurempia suuntaviivoja en osaa enkä haluakaan lähteä vetämään. Jätän sen asiantuntijoille. Maalaisjärki kuitenkin sanoo, että suurin vaikutus lähtee kotoa. Jos jokainen lapsi opetetaan ymmärtämään erilaisuutta ja kunnioittamaan sääntöjä, sillä saadaan jo paljon aikaan. Olen niin monta kertaa kuullut lasten ja nuorten suusta asioita, jotka on selvästi lainattu suuremmalta peililtä. Aikuisten esimerkillä on valtava vaikutus, sitä ei kannata väheksyä.
Jos jotain pientä ja konkreettista apua etsitään, voitaisiin järjestelmällisesti ryhmätöissä jakaa ryhmät. Saman voisi tehdä liikunnassa. Aivan joka luokka-asteella. Ja pienempien lasten kohdalla määrätä silloin tällöin arvalla seuraavan välkän tai leikkitunnin kaverin. Että kaikki tutustuisivat kaikkiin.
Näinkin pienillä jutuilla saataisiin useankin oppilaan päivästä edes muutama nöyryyttävä hetki pois. Heille on tarpeeksi kestettävää siinä, kun he syövät ruokalassa aina yksin ja viettävät välituntinsa vailla muiden seuraa.
Rakkaudella, Emppu