Katselin eilen uutta sarjaa, joka kertoo maailman uskomattomimmista hotelleista. Esittelyssä tässä ensimmäisessä jaksossa oli Singaporessa sijaitseva, huikean näköinen Marina Bay Sands. Se koostuu kolmesta korkeasta, erillisestä hotellirakennuksesta, joiden päälle on nostettu upea allasalue puutarhoineen. Altaan reunalta voi ihailla kaupungin kattoja ja ottaa selfieitä.
Sarjan tekijät seurasivat hotellin elämää henkilökunnan näkökulmasta. He toimivat apuna mm. hovimestarina, keittiössä, kerrossiivouksessa sekä parkkihallissa.
Kun hotellissa tarjoiltiin illallinen 1400:lle hengelle, mietin, mahtavatko nuo ihmiset edes aavistaa, kuinka suuri vaiva heidän ruokailunsa ja sujuvan illanviettonsa eteen on nähty. Monelle illallinen on vain illallinen, mutta herättäisikö edessä oleva annos enemmän arvostusta, jos tietäisi, kuinka monen ihmisen voimin se siinä on?
Kuinka paljon henkilökuntaa vaatii viiden menun tarjoilu, joissa jokaisessa on kahdeksan ruokalajia. Kuinka suuret esivalmistelut annoksiin tehdään. Valmistelut, jotka vaativat satoja työntekijöitä pilkkomaan, raastamaan, kuorimaan, kokoamaan, paistamaan ja tarjoilemaan. Joku myös siivoaa kaikki jäljet ja autotkin parkkeerattiin asiakkaiden puolesta.
Tämä sama ajatus asioiden arvostuksesta herää aina, kun käyn joulutorilla tai muussa vastaavassa paikassa, jossa myydään käsitöitä. Monen kuulee siunailevan hintoja ja vähättelevän työmäärää. ”Tuollaisen tekisi itse puolet halvemmalla”.
Yrittäjän näkökulmasta katsottuna, asiakas näkee kaikesta vaivasta vain jäävuoren huipun. Suuri kokonaisuus, joka on tehty sen eteen, että lopputuote on hyllyssä myynnissä, on monen työvaiheen ansiota. Sitä voi verrata siihen, kun kokkaa koko päivän sukupäivällisiä. Kattaa pöydän, siivoaa ja laittautuu kauniiksi. Vieraat saapuvat ja näkevät kaiken valmiina. Vain sinä tiedät, kuinka suuri vaiva jokaisen yksityiskohdan eteen on nähty. Ei olisi kivaa, jos joku sanoisi tekevänsä sellaisen itse paremmin tai halvemmalla.
Jokaisen meidän päivä rakentuu pienistä paloista, joiden takana on valtava määrä ihmisiä.
Syöt aamiaisen, jonka ainekset joku on kasvattanut/ kerännyt/ teurastanut tai pakannut. Laitat jonkun suunnittelemat ja toisen tekemät astiat tiskikoneeseen, jonka kasaaminen on vaatinut monia työntekijöitä.
Töissä printtaat laskun, joka on mahdollista siksi, että joku on keksinyt miten paperia valmistetaan, miten tiedon saa siirrettyä koneelta printterille ja vielä painettua sen siitä paperille. Joku toinen on vielä huolehtinut niiden valmistamisesta. Seuraava toimittamisesta.
Näitä esimerkkejä on loputtomiin. Maailma avartuu omassa mielessä aavistuksen, kun huomaa, että vaate jonka pukee, ei ole vain vaate. Se edustaa paitsi monien toimeentuloa, myös paikoin riistoa ja inhimillistä kärsimystä. Liian vähäisiä palkkoja ja huonoja työolosuhteita.
Vielä suuremman mielen avautumisen saa, kun miettii lopulta itseään. Kirjassa, jonka taannoin luin, oli ajatus, jonka mukaan jokaisen ihmisen takana on tuhansia rakkaustarinoita.
Totta.
Kun mietitään, kuinka monta ihmissuhdetta on vaadittu, että itse olen olemassa, alkaa hahmottaa suurta kokonaisuutta. Huomaa, kuinka sukujen tarinat kietoutuvat toisiinsa.
Toiset rakkaustarinat ovat suurempia, joissa on menty naimisiin yli entisten tiukkojen luokkarajojen. Toiset laimeampia, jotka ovat ehkä päättyneet nopeastikin. Mutta kaikki ne on vaadittu, että juuri me olemme nyt tässä.
Mulle tuo ajatus tuo samalla hyvin yhteisöllisen ja samalla hyvin pienen olon. Ja samalla näkee pikkuhiljaa kokonaisuuden. Sen, kuinka pienistä, aina jollekin tärkeistä paloista kaikkien meidän jokapäiväinen elämämme koostuu.
Rakkaudella, Emppu
IG sydanmuruja