Asuttiin ennen nykyistä osoitetta erillistalossa. Siis yhdessä monista omakotitaloista, jotka oli sijoiteltu pienelle alueelle ja systeemi toimi taloyhtiömalliin.
Taloyhtiö oli päättänyt jostain korjauksista ja meillekin tuli jo hyvissä ajoin lappu, jossa ilmoitettiin korjaajan saapumisajankohta.
Unohdin sen.
Joo, meillä ei ollut käärmettä, minipossua, koiraa tai mitään muutakaan kiinni laitettavaa lemmikkiä, joka olisi pitänyt huolehtia jonkin aidan taa. Sen sijaan meillä oli iltavuorosta tullut nainen, joka nukkui makeasti, kun ovikello varhain perjantaiaamuna soi.
Paniikkinappi päällä vedin peittoa leukaan, kuuntelin melkein hengittämättä ja mietin, että siellä on kuitenkin joku saarnaaja tai imurikauppias. En avaa.
Hetken kuluttua alkoi ovella rapista. Lukkoa avattiin. Sillä siunaaman hetkellä mun silmien eteen välähti paria viikkoa aiemmin saapunut infolappu. Ei hemmetti, mietin peiton alla ahdistuneena. Minä makaan täällä jumaliste ilman rihmankiertämää ja vieras ihminen seisoo justsillään meidän olohuoneessa. Makkarin ovi on apposen auki ja aamutakkikin toisella puolella taloa.
Kävin päässäni kiireellä läpi tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko a) lyön makuuhuoneen oven kiinni ja piilottelen siellä peiton alla koko ajan, kun vieras häärii huoneistossa tai b) haen jonkun koltun pikavauhtia päälleni ja astelen korjaajaa vastaan. Nolona siitä, etten avannut hänelle ovea.
En muista enää koskaan yltäneeni sen hetken jälkeen samanlaiseen vauhtiin, jolla hyppäsin sängystä, juoksin vaatekaapille ja kiskoin ekat kuteet niskaan, jotka vain käsiini sain. Paidankin väärinpäin. Korjaaja kolisteli tuolloin jo keittiön ovella.
Kun mies saapui olohuoneeseen, astuin makkarin ovesta silmiäni hieroen. Koitin kovasti näyttää siltä, kuin olisin vasta herännyt rauhallisesti ja pahoittelin, etten yhtään muistanut, että korjauksen piti olla sinä aamuna.
Toinen samanlainen hetki liittyy meidän jälkikasvun saikkupäivään noin kolmisen vuotta sitten.
Jäin kotiin flunssaisten lasten kanssa. He halusivat katsella hetken jotain ohjelmaa ennen aamupalaa. Makailin sängyssä unen rajamailla ja muistelin miehen huutaneen lähtiessään jotain putkimiehestä. Varmaan työpaikalle, mietin. Ei kotona pitänyt olla mitään.
Meni hetki aikaa. Torkahdin. Heräsin siihen, että ovikello soi. Kuulin lasten juoksevan ovelle ja puhuvan eteisessä. Aaaa, mietin. Mies on ilmeisesti unohtanut avaimet kotiin. Käänsin kylkeä.
Vähän ajan päästä lapset huusivat minua. Kuulin miesäänen juttelevan heidän kanssaan. Tokkuraisilla aivoilla kun ajattelin, luulin edelleen mieheni siellä vain puhuvan. Huusin hänelle aamunkarhealla äänellä: ”Makaan täällä vielä vähän aikaa”.
Muutamaa sekuntia myöhemmin lapset seisoivat makkarin ovella. ”Äiti, siellä on joku vieras mies, joka tarvitsisi autotallin avaimen”, kuiskasi esikoinen silmät pyöreinä.
Sydän hyppäsi kurkusta ulos ja suoritin lähes yhtä vauhdikkaan pukeutumisoperaation, kuin edellisessä kertomuksessa. Siinä hiki otsassa hyppiessäni muistelin samalla, mitä olin juuri raakkunut pitempään makaamisesta. Naama nolona kävelin eteiseen. Oli ihan pakko myöntää, että olin luullut mieheni tulleen kotona käymään.
Nämä (ja monet muut) tilanteet ovat niin hauskoja muistella jälkikäteen, mutta luoja kun hävettää silloin, kun seisoo keskellä tapahtumaa.
Iloa sun torstaihin ihana❣
Emppu
Instassa sydanmuruja