Tässä äitienpäivän lähestyessä, halusin ehdottomasti kirjoittaa aiheesta, joka kosketti meidän elämää syvästi kymmenisen vuotta sitten. Elämänvaiheesta, joka jätti pysyvän jäljen sydämeen.
Edelleen joka vuosi, äitienpäivää edeltävänä lapsettomien lauantaina, muistelen aikaa, jolloin äitienpäivä satutti niin lujaa, että se tuntui miltei fyysisenä pahana olona.
Meillä oli se suhteellisen tavanomainen tarina. Nuori pariskunta, joka halusi ensin luoda ammatin itselleen, nähdä maailmaa ja saada valmiiksi kodin – myöhemmin olisi perheen ja paikalleen asettumisen vuoro.
Meidän kohdalla toki myös mun sairaudella oli oma, aika suurikin osansa. Piti odottaa sellaista vaihetta, että reumalääkityksen pystyi jättämään tauolle yrittämisen ja odotuksen ajaksi. Jos sitten yrittämisen aikana sairaus pahenisi, pitäisi lääkitys ottaa hetkeksi takaisin ja koittaa tauottaa sitten vaikka puolen vuoden kuluttua uudelleen.
Mulla ei ole koskaan ollut mitään biologista kelloa. Oli vaan toive lapsista ja ajatus siitä, missä kohtaa yhteiselämää voisi olla perheen aika. Ja tietysti kuvitelma siitä, että kuukauden tai pari se yrittäminen vaan vie…
Näin jälkikäteen ajateltuna me ei moneen verrattuna edes jouduttu odottelemaan kauan sitä, että esikoinen ilmoitti tulostaan. Vain puolitoista vuotta. Niinä kuukausina se kuitenkin tuntui ikuisuudelta. Iäisyyden jatkuvalta, kaiken muun elämän ahmaisevalta mustalta aukolta.
Voitte uskoa, että mun sydäntä särkee vieläkin paljon, kun luen lapsettomuudesta ja lapsettomuushoidoista kertovia blogeja. Haluaisin halata lämpimästi jokaista näistä ihanista ihmisistä ja toivottaa sylin täydeltä onnea matkaan.
He ovat tulleet rohkeasti esiin jakamaan henkisesti kipeää ja herkkää asiaa. Kaikki vertaistuki on tarpeen, sillä lapsettomuuden kokemusta vähätellään liian usein. Itselle tuli silloin ainakin sellainen tunne, ettei lopulta halunnut enää puhua kenellekään koko jutusta, sillä se tuntui olevan monelle tosi vaikea asia kohdata.
Kirjoitin itse päiväkirjaa tuon puolentoista vuoden ajan. Tunsin epäonnistuneeni jossain elämän suuressa asiassa ja oli pakko purkaa johonkin se kaikki tuska. Paljon kaadoin tietysti puolisonkin niskaan, mutta ei sitä kaikkea voi, ajattelin, reunansa sitä on hänelläkin.
Luin sitä päiväkirjaa tässä kerran vuosien jälkeen ja se oli täynnä aika mustaa ja toivotonta tekstiä tuon ajanjakson loppukuukausista.
Parisuhdetta tämä aika sekä söi, että samalla vahvisti. Olen ikuisesti miehelleni kiitollinen siitä, että hän jaksoi katsella ja kuunnella kaikki mun tuolloiset tunnemyrskyt.
Muistan kerran, kun itkin taas yhden kuukauden jälkeen uutta alkanutta kiertoa ja tilitin miehelleni katkerana sitä, ettei hän edes välitä – on vaan hiljaa, vaikka maailma taas kaatuu täysin. Hän otti silloin kainaloonsa ja sanoi kokevansa, että hänen täytyy olla se vahva. Ettei hän voi romahtaa, kun haluaa tukea mua, mutta kyllä hänestäkin pahalta tuntuu. Ja epäonnistuneelta myös.
Näistä asioista olisi pitäisi silloin vain puhua enemmän. Yllättävän paljon toisella oli samoja tuntemuksia, mutta ne vaan jäi mun oman epätoivon varjoon.
Tähän samaan aikaa meillä oli kavereita ja tuttuja, jotka saivat pieniä kääröjä tuosta vaan. Joskus joku vitsailikin, ettei heidän tarvitse kuin olla keskenään samassa huoneessa, niin jo lapsi tulee yhdeksän kuukauden päästä.
Se sattui silloin. Ja lujaa. Mutta hymyilin vitseille ja kävin ihailemassa toisten pikkuisia. Sen jälkeen itkin koko matkan kotiin.
Muistan kiukun, jota tunsin joskus, kun perheelliset valittivat siitä kuinka rankkaa lasten kanssa on.
Muistan raivon, jota tunsin joka kerta, kun joku sanoi, että meidän tilanne on Jumalan tahto. Ettei kaikkien ole vain tarkoitus saada lapsia.
Tai, että lakatkaa yrittämästä, niin kyllä se sieltä sitten tulee, jos on tullakseen.
Tai, kun joku kysyi, että ”Koskas teille tulee lapsia? Ei se ura saa olla maailmassa tärkein asia”.
Paras apu tässä on kuunnella ja ottaa tunteeseen osaa. Silloin, kun toinen haluaa itse puhua.
Tai voi kysyä itse haluaisiko toinen jutella ja kuunnella sitten. Ilman neuvoja. Kaikkea muuta on takuulla siinä tilanteessa jo kokeiltu ja kaikki neuvot kuultu.
Lapsettomat ihmiset tietävät sen, että toisten onni ei ole heiltä pois. He eivät ole ilkeyttään käymättä perheellisillä kylässä tai joskus pitämättä yhteyttä.
Pettymysten ja toivon jatkuva aaltoliike ja välillä rankatkin hoidot vievät sekä henkisiä, että fyysisiä voimia. Niistä ottaa välillä aikansa toipua.
Myös se toisten onni tuntuu vaan liian raskaalta joskus kestää, kun itse toivoo sellaista asiaa, minkä toteutumiselle ei voi yhtään mitään. Ei mitään.
Sitä on monen helpommin lapsia saaneen oikeasti vaikea käsittää ja ymmärrän kyllä senkin.
Lapsen saaminen on asia, joka itseään odotuttaessaan saa suuremmat mittasuhteet, kuin kukaan osaa kuvitellakaan. Muutaman pettymyksen jälkeen kuukaudet eivät ole enää kuukausia, vaan kiertopäiviä. Koko elämä alkaa jotenkin salakavalasti kietoutua yhden asian ympärille.
Puheet ja ajatukset kiertävät samaa kehää, lasketaan päiviä, mietitään kaikkia mahdollisia vippaskonsteja ja toivotaan. Toivotaan niin kovasti, että rintaan sattuu. Rukoillaan ihmettä.
Lopulta päätetään, ettei edes odoteta enää mitään, koska ajatellaan, ettei pettymys ole sitten niin musertava. Sisimmässä se pieni toivo kytee kuitenkin joka kuukausi. Ihan hiljaisena. Sitten, kun se kuukausi kuukaudelta revitään alas, se alkaa syömään ihmistä todella pahasti. Alkuun hiipii ihmetys (miksi ei vielä), sitten katkeruus (miksi vain toisille) ja lopuksi epätoivo (ei tästä tule ikinä mitään).
Mekin alettiin tuohon aikaan käymään jo pientä keskustelua siitä, että jos lapsia ei tulekaan. Miettimään vaihtoehtoisia jatkumoita.
Muistan elävästi sen pakokauhun tunteen, kun mietin, ettei koskaan olisikaan lasten haleja, itsetehtyjä äitien- ja isänpäiväkortteja, rippijuhlia, koulun kevätjuhlia, lastenlapsia…
Sen asian käsitteleminen edes niin alkutasolla salpasi konkreettiseti hengityksen.
Tänä päivänä lähes joka viides pariskunta kärsii tahattomasta lapsettomuudesta.
Halusin kirjoittaa tämän tekstin, koska tahdon lisätä ymmärrystä sitä sisäistä myllerrystä ja turhautumista kohtaan, jota lasta tuloksetta yrittävät pariskunnat kokevat. Ja koska tiedän, kuinka suuren ahdistuksen tuo monille niin iloinen toukokuun toinen sunnuntai voi saada aikaan.