Iltaisin, kun saatellaan lapset nukkumaan, meillä on tapana jäädä vartiksi heidän sänkyjensä laidalle juttelemaan. Lapsia on meillä kaksi, niin vaihdetaan juttukavereita vuoroilloin.
Hämärässä asioiden puhuminen on jotenkin helpompaa. Aikuisellekin, miksei siis lapselle. Vähän kuin puhuisi johonkin tyhjyyteen vaan. Eikä tarvitse asetella sanojaan sen kummemmin.
Pimeässä jutteleminen antaa myös hyvän syyn keskittyä pelkästään siihen hetkeen. Ei ole mitään muuta mikä varastaisi aikuisen huomion.
Toisinaan vartti ei näihin iltahetkiin edes riitä, mutta ei se haittaa. Koitetaan mieheni kanssa kumpikin aina varata sen verran lisäaikaa, ettei tule kiireen tunnetta. Joka kerta se ei onnistu, mutta yritetään.
Sivu ihanasta kirjasta ”Muista rakastaa pikkuinen” (Andreae Giles) |
Pieni sydän, isoja asioita
Näistä on tullut ihania hetkiä. Välillä jutellaan päivän parhaimmista asioista, välillä harmitellaan ikäviä ja satuttavia juttuja. Joskus kuulee niin rehellistä ja liikuttavaa avautumista aiheista, joista ei välttämättä päivän mittaan tulisi muuten puhuttua niin pitkään. Joskus kuulee maailman mahtavimpia mielikuvitustarinoita ja tulevaisuuden haaveita. Ja toisinaan pohditaan elämän suuria kysymyksiä monelta eri puolelta.
Nämä ovat tosi antoisia hetkiä myös aikuiselle, kun oikein tosissaan pysähtyy kuuntelemaan ja miettimään. Joskus aikuinen katselee asioita hyvin rajatun alueen sisältä, kantaen mukanaan kaikkia oppimiaan käsityksiä ja ennakkoluuloja. On tosi virkistävää saada kuulla näkemyksiä siltä puolelta, jossa moisia rajoituksia ei vielä ole.
Lapset osaavat sitäpaitsi esittää aina ne kaikkein vaikeimmat kysymykset maailmassa:
Mistä kaikki on alkanut? Jos Jumala loi maailman, kuka loi Jumalan? Mihin taivas päättyy? Onko avaruudella reunaa? Miksi soditaan? Miksi jossain nähdään nälkää? Miksei saastuttamista lopeteta heti? Miksi erilaisia kiusataan? Miksi ihmiset on niin ilkeitä toisilleen? Kuka on keksinyt nimet kaikelle? Miksei kaikki vaan voi olla kavereita keskenään?
Näitä ja paljon muita on tullut matkan varrella pohdittua.
Suuria kysymyksiä, huomaa aikuinen, kun koittaa keksiä niihin järkeviä vastauksia.
Kaikkea hyvää
Kun kuuntelen omien ja muiden lasten puheita, olen aina ihaillut ja vähän ihmetellytkin samaa asiaa. Kuinka paljon viisautta näissä pienissä ihmisissä asuukaan. Ihan jokaisessa ja vielä syntymälahjana. Heillä on niin tarkka vaisto monissa asioissa. He tietävät ja ymmärtävät enemmän kuin luulemmekaan.
Pienellä lapsella on syntyessään paljon ominaisuuksia, joita maailma tarvitsee tullakseen paremmaksi paikaksi kaikille elää. Ominaisuuksia, joita ihminen itse tarvitsee voidakseen hyvin. Suuri sääli, että elämä koulii aikuisuuteen mennessä pois niistä lähes kaiken.
Lapsi on alkujaan niin umpirehellinen,
niin suvaitsevainen,
niin rakastava.
Niin innokas oppimaan,
niin luova luonnostaan,
niin luottavainen.
Hän uskoo hyvään.
Hän elää hetkessä.
Hän näkee kaikessa kaunista.
Hän osaa kuunnella vielä sydämensä ääntä.
Hän kertoo ja näyttää avoimesti tunteensa eikä kerrytä niitä sisälleen.
Nämä edellämainitut ihanat piirteet ovat myös samoja asioita, joista puhutaan niin monissa hyvinvointilehdissä ja self help-oppaissa. Kun aikuiset ovat stressaantuneita, voivat huonosti ja kärsivät uupumuksesta, heitä ohjataan takaisin juurilleen – takaisin lapsuuden ominaisuuksiin. Kehotetaan rehellisyyteen itseään ja toisia kohtaan sekä elämään läsnäollen nykyhetkessä. Opetetaan etsimään asioista parhaat puolet ja kuuntelemaan sisäistä ääntä. Kertomaan tunteistaan sen sijaan, että niitä padotaan vuosikaudet.
Mahdollisuus
Kun pieni lapsi syntyy tänne, hän ei tiedä ympäröivästä maailmasta vielä yhtään mitään. Hän on kliseisesti sanottuna, kuin maalaamaton taulu, jolle hänen vanhempansa ja ympäröivä maailma alkavat maalata omia värejään.
Jokaisen lapsen taulun tulisi olla täynnä kauniita sävyjä ja iloisia kuvia. Aikuisilla ihmisillä on tässä vaiheessa valtava vastuu ja samalla ihana mahdollisuus siirtää kaikki viisas ja hyvä eteenpäin.
Lapset ovat kasvaessaan, kuin heijastavia peilejä, joista näkee heidän ympäristönsä sekä läheisten ihmistensä tavat ja tottumukset, arvomaailman ja ennakkoluulot. Raadollisen rehellisesti pelkästään heidän käytöksestään ja puheistaan. Ilman aikuisten maailman suodatinta. Kun kuuntelee ja katselee lasta, oppii paljon hänen perheestään ja kasvuympäristöstään. Samoin omia lapsiaan kuunnellessaan ja katsellessaan, oppii hyvinkin paljon itsestään.
Tähän loppuun sopii hyvin intiaanitarina, joka on varmasti tuttu monille.
Eräänä iltana leirinuotion äärellä, vanha intiaanipäällikkö kertoi lapsenlapselleen, että jokaisen ihmisen sisällä on kaksi sutta, jotka käyvät jatkuvaa taistelua.
Toinen susista on paha. Se edustaa itsekkyyttä, kateutta, mustasukkaisuutta, pahaa mieltä, valheita, vihaa, surua, katumusta, ahneutta ja itsesääliä.
Toinen susi on hyvä. Se edustaa rakkautta, empatiaa, totuutta, myötätuntoa, iloa, rauhaa, nöyryyttä, toivoa ja intoa.
Päällikön lapsenlapsi mietti asiaa hetken ja kysyi sitten: ”No, kumpi susista voittaa?”
Päällikkö vastasi ”Se kumpaa ruokit.”