Täältä ikuisuuteen

Olen seurannut syvällä myötätunnolla tosi-tv-tähti Janita Lukkarisen kuulumisia hänen sairastuttuaan lymfoomaan. Ihanien tsemppiviestien lisäksi häntä on kommenteissa arvosteltu mm. siitä, että hän sairastaa ”julkisesti” ja ettei kukaan syöpää sairastava voi olla sen näköinen.

Tällaiset sanat satuttavat sekä hänen, että hänen läheistensä puolesta. Heidät on kyllä lyöty jo polvilleen kuolemaan johtavan sairauden edessä. Tuskaa ei tarvitse lisätä asiattomilla kommenteilla.

Julkisuudesta sanoisin, että mielestäni on rohkeaa tulla esille sairautensa kanssa ja kertoa siitä muille. Etenkin tällaisessa tapauksessa, jossa paranemiskeinoja ei enää ole.

Julkisesti sairastava henkilö saattaa myös olla tärkeä vertaistuki jollekin muulle, joka sairastaa syöpää tai jollekin, joka on vasta saanut diagnoosin. Sitä huomaa, ettei ole maailmassa yksin pelottavan ja vaikean asian kanssa.

Ja tuo ulkonäköpuoli. Olemme tottuneet näkemään syöpää sairastavat kaljuina tai liina päässä, kalpeina ja väsyneinä. Se, jos joku meikkaa tai näyttää kuvissa pirteältä, ei tee hänestä vähempää sairasta tai kivutonta. Eikä yhtään sen immuunimpaa arvostelulle tai pahoille sanoille.

Katkenneet siivet

Mua sattuu aina sydämen pohjasta saakka, kun nuori ihminen tai lapsi, joutuu jättämään maailman ihan kesken kaiken. Kun olisi vielä niitä tulevaisuuden suunnitelmia, unelmia ja toteutumattomia haaveita. Aamuja, joihin haluaisi herätä ja hämärtyviä iltoja, joita voisi valvoa pitkälle yöhön.

Sen sijaan niiden tilalle tulevat kivut, saattohoito, pitkät jäähyväiset, epätietoisuus tulevista päivistä ja omien hautajaisten suunnittelu. Sen hyväksyminen, ettei joidenkin unelmien aika koita koskaan. Siihen totuttelu, että tämä oli nyt tässä. Tiimalasissa olikin odotettua vähemmän hiekkaa.
Se tuntuu ulkopuolisestakin tosi epäreilulta ja näitä ajatellessa hiipii pakokauhu omaankin mieleen.

Kun lukee tällaisista kohtaloista, tuntuvat omat murheet lähes häpeällisen pieniltä. Näitä ihmisiä ei varmaan harmittaisi pieni riita lasten kanssa aamukiireessä. Väliin jäänyt konsertti-ilta. Rikki mennyt kodinkone tai huono talvikeli. Heitä ei varmaan harmittaisi mikään tällainen, jos he vain saisivat antaa diagnoosinsa takaisin. Jos saisivatkin kuulla, että elinpäiviä voi olla edessä yhtä mittaamaton (ja silti tuntematon) määrä, kuin terveilläkin ihmisillä.

Mitä jos?

Oletko sinä koskaan miettinyt omia hautajaisiasi? Tai sitä, jos sinulle annettaisiin puoli vuotta elinaikaa? Jos elämää ei olisikaan enää vuosikymmeniksi eteenpäin, kuten moni usein ajattelee.

Kysymys saattaa kuulostaa ihan absurdilta, mutta itse olen miettinyt sitä ainakin. Vieläpä useampaan kertaan elämäni varrella. Ja ihan oikeasti, jokaisen kannattaa joskus tehdä niin. Se avaa ihan uuden näkökulman omaan elämään. Ainakin hetkeksi.

Älä mieti pelkästään mitä ruokaa hautajaisissasi tarjottaisiin tai millaisia kukkia kahvipöydässä olisi.
Mieti ketkä olisivat kantajiasi.
Keitä kaikkia paikalla olisi.
Mitä sinusta sanottaisiin papin pitämässä puheessa.
Mitä sinusta sanottaisiin muistopuheissa ja ketkä niitä pitäisivät.
Millaista musiikkia soitettaisiin. Omia lempikappaleitasi? Virsiä?

Kun näihin asioihin oikeasti uppoutuu hetkeksi ja miettii sitä aikaa, kun itse ei enää ole täällä, pääsee lyhyeksi ajaksi ikäänkuin oman ”elämänsä päälle”. Näitä ajatellessaan, kun joutuu katselemaan omaa elämäänsä sivullisen roolista. Muiden silmin.

Aina se ei ole helppoa, jos ympärillä on paljon katkeruutta, vihaa ja rikkonaisia ihmissuhteita. Silloin voisi kuvitella sellaiset hautajaiset, millaiset ne olisivat, jos kaikki olisi hyvin. Jos ei olisikaan olemassa niitä poltettuja siltoja.

Mulle tämä ajattelu tuo aina läheisemmän suhteen koko elämääni. Ainakin muutamiksi viikoiksi. Näitä miettiessä pääsee käsiksi myös siihen, mikä omassa elämässä on oikeasti tärkeää ja millä ei olekaan niin suurta merkitystä. Jos aikaa olisi puoli vuotta, mihin haluaisit sen käyttää?

Tämän jälkeen sitä muistaa taas olla enemmän läsnä muille. Osaa kuunnella enemmän. Arvostaa enemmän. Osaa nähdä kauneutta ja positiivisia asioita ympärillään ja muissa ihmisissä. Nauttia vähän pilvisemmistäkin päivistä. Sillä koskaan ei tiedä.

Elämä on arvaamatonta. Sanon usein lapsilleni, jotka narisevat jostain turhasta, että elämää pitää koittaa ajatella lahjana, jota pitää arvostaa. Arvostaa, vaikka se ei aina menekään toiveidemme ja suunnitelmiemme mukaan.

Ja arvostaa myös siksi, koska kukaan meistä ei tiedä, kuinka monta päivää on enää jäljellä.

Rakkaudella,
Emppu

FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76