Aavistuksia

Kerran aiemmin – sillä kertaa Uudenvuodenaattona – istuin mieheni kanssa saunanlauteilla, kun mielen päälle laskeutui samanlainen ennakoiva aavistus. Oltiin siirtymässä vuoteen 2001 ja sanoin hänelle, että mulla on huonoja tuntemuksia tästä vuodesta. Että kun ajattelen vuotta eteenpäin, näkyy silmien edessä kuvia, joissa on mustaa taivasta ja todella tummia pilviä.

Niin sitten kävi, että mieheni äiti kuoli yllättäen noin kolmen kuukauden kuluttua. Hän oli valitellut vatsavaivoja jo edellisenä kesänä meidän häissämme ja jouluna vatsan alue oli ollut todella kipeä. Hän oli saanut (ilmeisesti heti vuoden alussa) diagnoosin haimasyövästä, joka oli edennyt jo niin pitkälle, ettei mitään ollut tehtävissä. Näin hän joutui luopumaan elämästä aivan liian aikaisin. Vain viisikymmentäkaksivuotiaana. Mekin saimme tiedon sairaudesta niin myöhään, että hädin tuskin ehdimme hyvästellä hänet.

Samana vuonna me muutimme Tampereelle aloittamaan kauppiasuraa. Uusi työ alkoi marraskuun alussa ja viikon kuluttua siitä, mieheni pappa menehtyi. Tuon vuoden lopulla ajoimme töiden lomassa paljon Tampereen ja Lahden väliä, järjestelemässä papan hautajaisia sekä hoitamassa mummon kanssa paperiasioita kuntoon.

Tuohon ja pariin-kolmeen seuraavaan vuoteen mahtui yllättävän paljon kuolemaa. Toisinaan mietin, että noiden vuosien harvalukuisiin juhliin mulla ei tuntunut olevan koskaan mitään päällepantavaa, mutta hautajaisiin kaapista löytyi kyllä mustana hametta, takkia, housuja, kenkiä ja sukkiksia. Hautajaisten järjestäminen tai niihin osallistuminen sujui jo enemmän rutiinilla, kuin mitä pitäisi. Kukkaseppeleet, muistolauseet, hautapaikat ja niiden hoito. Siunaustilaisuuden musiikki, muistotilaisuuden kuvat, tarjottavat ja adressienluku. Jäämistön selvitys, kuolinilmoitus lehteen, muistot ja suru. Silloin aloin miettiä ensi kertaa sitä, kuinka paljon elämä onkaan tietyn iän jälkeen pääosin luopumista.

Mun piti alunperin kirjoittaa pelkästään tämän päivän vahvoista tuntemuksista, mutta tuo mollivoittoinen alku sanoitti itse itsensä. Ehkä se sitten kuuluu tähänkin asiaan.

Omassa mielessä on hiljoitellen alkanut kasvaa voimakas tunne siitä, että elämä on muuttamassa vahvasti suuntaa. Tuo tunne ei häviä, vaan saa jatkuvasti voimaa lisää. Toki olen neljän- ja viidenkympin välissä, mutta ikääntymiskriisiksi en tätä tunnetta osaa mieltää. On vain sellainen olo, että siihen, mitä oli esimerkiksi vielä kuopuksen syntyessä seitsemän vuotta sitten, ei ole enää paluuta. Se ovi on mennyt kiinni.

Jaksaminen on erilaista. Elämään suhtautuminen on saanut uusia värejä. Mielenkiinnon kohteet ja koko elämäntahti on alkanut jotenkin mennä uusiksi. Samoin kiinnostus omaan historiaan.

Ostin äidilleni ja isälleni lahjoiksi kirjat, joihin he saavat halutessaan kirjoittaa elämäntarinansa ja antaa ne sitten täytettyinä meille takaisin. Esikoiseni osti sittemmin minulle syntymäpäivälahjaksi samanlaisen. Olen jo alkanut kirjoittaa siihen ja kysellyt kiinnostuneena tyhjiksi jääviä kohtia omilta vanhemmiltani. Samalla saa kuulla mielenkiintoisia tarinoita omasta lähipiiristään.

Tällainen ei ole järin kiinnostanut mua aiemmin. Ehkä se menee niin, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä tarkemmin haluaa tuntea juurensa ja tietää, mistä sitä oikein periytyy. Myös sukututkimus kiinnostaisi ajatuksena. Aikaa siihen ei vielä ole, mutta ehkäpä myöhemmin.

Ja mitä tulee niihin mielenkiinnon kohteisiin. Nauroin hiljaa itsekseni eilen, kun kukkia kastellessani tajusin, kuinka paljon siitä hommasta olenkaan alkanut tykätä. Siinä missä ennen annoin pikapikaa muutaman eniten nuukahtaneen kasvin päälle hitusen vettä, nautin nykyään näistä puutarhahetkistä täysin rinnoin. On suorastaan meditatiivista seistä jonkun pensaan vieressä, suihkuttaa sen juuria ajan kanssa, kuunnella samalla linnunlaulua ja ihailla pilvien kuvioita.

Saman (kyseenalaisen) ihastumisen olen huomannut saaneeni tiskaukseen. Mikä onkaan ihanampaa, kuin liottaa käsiään lämpimässä saippuavedessä ja samalla hinkata kattilat puhtaiksi. Siinäkin voi miettiä omiaan ja saada samalla jotain hyödyllistäkin aikaan. Mun uusi elementtini on selkeästi vesi ja siihen liittyvät puhdistavat sekä virtaavat mielikuvat.

Fyysinen jaksaminen on selvästi muuttunut neljänkympin rajapyykin jälkeen. Sitä on tullut hitaammaksi vähän kaikessa ja palautuminen esimerkiksi liiaksi valvotuista öistä, sairauksista tai kovemmasta liikuntasuorituksesta vie huomattavasti paljon pidemmän ajan. Jäsenten liikkuvuus ja joustavuus ovat supistuneet.

Myös kaikki tekeminen, esimerkiksi siivoaminen, vaatii enemmän aikaa. Sama määrä hommia ilman taukoja ei enää onnistu, kuin viisi vuotta sitten, vaan aikaa on varattava myös levolle. Olen viimeisen vuoden aikana tykästynyt verkkaisempaan tahtiin ja koitan pitää vastedeskin kalenterin sellaisena, että se sallii joustoa ja pitkiä taukoja menojen väliin.

Toisinaan sitä miettii, ettei jaksakaan enää yrittää liikoja, vaan antaa pikkuhiljaa periksi myös luonnolle ja väistämättömälle ikääntymiselle. Ja sille hidastumiselle. Henkisestä hyvinvoinnista on tullut sata prosenttia tärkeämpää, mitä se oli mulle vielä kymmenen vuotta sitten.

Tärkein oivallus, (jonka jo tiesin, mutta joka tällä kertaa saavutti ihan tajunnankin) oli se, ettei elämä ole koskaan valmis. Ihminen ei ole koskaan valmis.

Pitkään tein asioita ajatellen – ”kun tämän saan tehtyä, on yksi asia taas valmiina. Sitten voin keskittyä muuhun.” Seurauksena oli aina vain uusia asioita jo tehtyjen jälkeen, koska aina löytyy jotain, joka odottaa reagointia. Sillä reseptillä elämä tuntuu olevan jatkuvassa käymistilassa.

Riuhdottuani tarpeeksi monta vuotta tätä kilpajuoksua ajan ja voimavarojen kanssa ja huomatessani, ettei tekeminen lopu koskaan, olin uuden ajatusmallin edessä.

Tällaiselle perfektionismiin taipuvaiselle luonteelle, joka haluaa aina tehdä kaiken mahdollisimman hyvin (ja valmiiksi), oli keskeneräisyyden hyväksyminen aluksi vaikeaa, mutta loppujen lopuksi helpotti omalla tavallaan elämään suhtautumista.

Se on hyvä, mitä tällä hetkellä jaksan olla.

Se on tarpeeksi, mitä tällä hetkellä saan aikaan.

Ja itse olen hyvä tällaisena, tässä hetkessä. Se on paras, johon juuri nyt näillä tiedoilla, taidoilla ja voimilla pystyn.

Kun aikakausi muuttuu, muutun myös itse. Samoin odotukseni itseäni kohtaan. Silloin teen taas senhetkisen parhaani saavuttaakseni hyvän tasapainon ja elämänlaadun. Mutta valmista – sitä ei tule koskaan, enkä enää siihen pyrikään.

Kesätuulin ja halauksin,

Emppu