Kävin eilen kuopuksen vanhempainillassa, jossa suunniteltiin tulevaa Halloween-discoa. Istuin luokan perälle ja valmistauduin olemaan aktiivinen osallistuja, mutta kuinka sitten kävikään.
Aina, kun opettaja etsi osallistujia joihinkin hommiin, odotin tarkkaan puheen loppua ilmoittaakseni meidät siihen kohtaan. Sykkeeni oli varmaan 150, sillä jännitin etukäteen jo pelkkää puhumista. Kun ilmoittautumisen aika sitten koitti, en edes ehtinyt avata suutani, kun rohkeammat, muutenkin enemmän äänessä olleet aikuiset olivat jo varanneet jutut omille lapsilleen.
Taannuin alle vartissa takaisin kouluaikamoodiin. Ujoksi, araksi tytöksi, joka mietti jokaisen sanan valmiiksi vastaukseensa, ennen kuin nosti kätensä viittaukseen. Sillä seurauksella, että joku toinen oli ehtinyt jo vastata kysymykseen.
Ja uskokaa tai älkää, mutta inhosin itseäni. (Sekä silloin nuorempana, että vielä enemmän eilen). Onneksi minua rohkeampi kuopukseni piti huolen siitä, että hän sai tekemistä tarpeeksi. Itse kun onnistuin koko vanhempaintapaamisen aikana pääsemään ääneen lyhyesti vain kaksi kertaa. Ja senkin jälkeen harmittelin koko illan, miksi puhuin edes sen verran, sillä nolasin kuitenkin itseni jollakin tavalla.
Huokaus.
Olen hyvä paperilla. Rohkea. Osaan kirjoittaa puheita ja kertoa ihan kaiken tarvittavan muutamissa minuuteissa. Mutta kun joudun ihmisten eteen, kaikki katoaa. Sanat päässäni lakkaavat kulkemasta ja lamaannun. En osaa sanoa mitään järkevää.
Hoidan asiat kaikkein mieluiten sähköpostilla tai viestein. Soittaminen oli minulle kauhistus jo nuorena. Ja voitte vain kuvitella, kuinka paljon jännitin, kun aloitin työt aikanaan asiakaspalvelussa.
Tuo yli kahdenkymmenen vuoden yrittäjyys teki minusta rohkeamman yksilön muiden keskellä. Nyt, kun olen enimmäkseen kotona, esiintymisjännitys on palannut rytinällä.
Viikonloppuna Turussa oli kirjamessut. Katselin haikeana, kun kustantamot marssittivat kirjailijoitaan erilaisiin haastatteluihin ja paneelikeskusteluihin. Olin kateellinen heidän luontevasta esiintymisestään. Oma paniikkinappini oli pohjassa jo pelkästä ajatuksesta. Jos minä joutuisin lavalle esittelemään omaa kirjaani, tuloksena olisi varmasti pelkkää sanojen sotkeutumista, punastelua ja myötähäpeää.
Mieli maassa päädyin pohtimaan, olenko ihan väärällä alalla. Kun omaa tuotantoaan pitäisi pystyä sentään myymäänkin 🙈 Ja minä kun mieluiten vain kirjoittaisin ja antaisin tekstien puhua puolestaan.
Lohdullisena muistona vilahti mieleen Leevi and the Leavings. Bändi, jonka tarinallisia sanoituksia suorastaan rakastin. He eivät tainneet tehdä uransa aikana yhtäkään keikkaa (tai ainakaan montaa) ja silti voisi sanoa, että hyvin meni.
Ehkä meille, esiintymistä kaihtaville tekijöillekin on siis oma lokeronsa jossain tuolla kirjallisuuden suuressa labyrintissa.
Ihanaa keskiviikkoa!
❤, Erja
Kirjoituksesi välittää kauniisti sen, miten rohkeutta voi löytyä paperilta, vaikka esiintymisjännitys estäisi sanoja virtaamasta kasvotusten. Se herättää ajatuksia siitä, miten moni kokee samaa epävarmuutta, mutta löytää silti oman äänensä kirjoittamalla. Ehkä jokaiselle löytyy paikkansa – juuri sellaisena kuin on, omia vahvuuksiaan vaalien. Kiitos, että jaat tämän aidon ja herkän pohdinnan, joka lohduttaa varmasti monia. 🌿✨
Valoa päiviisi,
Enkelin kosketus.
Heippa!
Lämmin kiitos ihanasta kommentista ❤
On tosiaan hyvä ajatella, että samaistujia näihinkin kokemuksiin on varmasti useampia kuin tässä osaa edes arvata.
Suloisia syyspäiviä sinne 😊💖
-Erja-