Kerroin lapsille noloimman koululiikkamuistoni, joka sijoittui yläasteen seiskalle tai kasille.
Oli talvi ja hiihtoa. Tykkäsin muuten suksimisesta, mutta koululiikassa se ei iskenyt pelottavan pururadan takia. Siellä oli jyrkkää nousua ja yhtä jyrkkää laskua vuorotellen. Ja viimeinen mäki, joka laski takaisin kentälle oli tasoiselleni sivakkamaakarille kuin Everest.
Opettajalle ei riittänyt, että mäen osasi mennä ylös joko sivuttain tai auramuodossa. Se piti osata juosta auramuodossa (en tiedä oikeaa termiä, mutta ymmärrätte varmaan). Joten aloimme harjoitella.
Muutaman metrin treenipätkä meni hyvin. Ylös juosten, käännös ja liukuen alas. Jonon päähän ja uudestaan. Kunnes lähdimme jonossa jyrkkääkin jyrkempään nousuun.
Siis jonossa (!) Opettajan on pitänyt luottaa siihen, että kenenkään ote ei lipsahda.
Mun lipsahti. Ensin suksi, sitten sauva. Olin keskellä jonoa. Jähmetyin siihen mäen jyrkimpään kohtaan kuin suolapatsas ja yritin pitää itseni yhdessä koossa sauvoja puristamalla.
Edessä väki juoksi suksineen kohti lakea. Mun takana oli saman verran porukkaa odottamassa, että pääsen eteenpäin.
En päässyt, vaan kaaduin polvilleni. Ja takana tulevat alkoivat kaatua myös kuin dominopalikat. Ihan koko porukka ei mennyt nurin, mutta lähimmät.
Olin nolo. Sain opettajalta luvan mennä sivuttain mäen ylös toisten katsellessa. Se oli vielä nolompaa. Vihasin sen ansiosta koululiikuntaa vieläkin enemmän.
Syy, miksi tämä valikoitui meillä tämän päivän aamupala-aiheeksi on kuopuksen lähestyvä MOVE-testi. Siinä mitataan vitos- ja kasiluokkalaisten kuntoa kestävyys-, lihas- ja liikkuvuustasoilla.
Ohjelmassa on mm. viivajuoksu, punnerruksia, vatsalihaksia sekä lattialla istuminen selkä ihan suorana.
Tulokset eivät vaikuta numeroon, mutta niistä tehdään julkinen kooste (nimettömillä tiedoilla toki), joka antaa suuntaa Suomen koululaisten kuntotasosta. Jokainen oppilas saa kotiin myös omat, henkilökohtaiset tuloksensa. Niistä voi seurata kehitystään seuraavien MOVEjen kohdalla.
Ajatus on hyvä. Mutta näin oppilaita kuunnellen nuo testit herättävät myös paljon häpeää. Ja äärimmäistä jännitystäkin.
Toisen lapsen luokalla punnerrukset ja vatsalihakset tehtiin pareittain. Pari laski toistot ja sitten vaihdettiin. Lapset vertailivat tuloksia keskenään koko luokan kesken ja auta armias, jos oma tulos oli siellä alimmalla puolalla. Nolotti.
Sama hätä kuuluu olevan viivajuoksussa. Oppilaita juoksutetaan kahden viivan välissä piippausten tahtiin. Piippaukset tulevat koko ajan nopeammin ja joka ei ehdi viivalle, tippuu pois.
Voitte vain arvata, mikä on oppilaan huoli tuon juoksun kohdalla. Onko noloa pudota ensimmäisenä? Mitä jos en jaksakaan? Voiko sen lopettaa, kun ei enää pysty?
Toisen lapsen luokalla yksi oppilas oli oksentanut tuon viivajuoksun jälkeen. Niin yli voimiensa hän oli sen koettanut vetää. Koska tuntuu häpeälliseltä keskeyttää liian aikaisin.
Liikkuminen on vähentynyt koko ajan ja koululaisten kunto laskee. Vaikka kouluissa panostetaan paljonkin siihen, että liikunnasta saadaan kaikille mukavaa, ei mikään muuta yhtä totuutta.
Kun eteen osuu laji, joka ei vain onnistu, siitä ei saa kivaa ihan helposti. Omalla kohdallani esimerkiksi palloilulajit ovat tällaisia. Koripallo, lentopallo, futis, sähly – aina pallo lähti karkuun. Ja sitä oli noloa metsästää, kun toiset odottelivat pelin jatkumista.
Toinen asia on oppilaiden hyvinkin erilaiset lähtötasot. Osa on aktiiviharrastajia. Toiset enimmäkseen sohvaperunoita. On vaikea löytää kultainen keskitie, jotta toiset eivät pitkästy, eikä toisilla ole liian haastavaa.
Esikoisen yläasteella oli hieno ratkaisu. He saivat valita enemmän liikkuvien ja vähemmän liikkuvien ryhmän. Tunnit räätälöitiin eri vaativuusasteisiksi sen mukaan. Ja ryhmää sai vaihtaa halutessaan kesken lukuvuodenkin.
Tällaisia ajatuksia tänään nousi liikunnasta.
(Ja myöhään illalla suoritetaan tuo kirja-arvonta!)
Hyvää torstaita!
❤, Erja