Ihan sieluun sattui, kun luin eräästä Instapostauksesta sanat ”omakustanteisiin harvoin tartun”. Kyseessä oli vielä kirja-arvio, joten alku ei olisi voinut olla enää lokeroivampi.
Kysymys kuuluukin. Onko omakustanne aina tae siitä, että kirja on täyttä p**kaa, laaduton sekä kaikella tavalla huonosti tehty? Jos lukee omakustanteen ja tekee siitä arvion, pitääkö sitä jotenkin pyydellä anteeksi, kun tällaista huttua nyt on tullut luettua?
Ennen kuin jatkan, haluan mainita pari omakustannetta, jotka lähes jokainen tietää. Fifty shades of Grey:n tarina alkoi sillä polulla. Samaa tietä kulki myös suomalainen Juha Vuorinen Juoppohullun päiväkirjoineen. Kummastakin kirjasarjasta on myöhemmin tehty leffa.
Jos kirjoittaja ei ”pääse” kustantamon siipien alle, pitäisikö hänen silloin vain ymmärtää tuhertavansa turhaa tekstiä ja luovuttaa suosiolla?
Kun tämän päivän kirjakauppojen hyllyjä katselee, tunnettuus on yksi tae päästä ihan nimeksi saakka kirja-alalla. Useampikin somejulkkis on julkaissut kirjan tai useammankin, sillä arvatkaa mitä? Hänen kirjalleen on jo ostajat valmiina. Sekä kanava, jota kautta sitä markkinoidaan. Sillä tänä päivänä suurin markkinointi tapahtuu somessa.
Olen oppinut matkallani myös sen, ettei hyvä tarina pelkästään riitä. Sen pitää puhutella laajaa ja vielä laajempaa yleisöä. Sitä muokataan ja koetetaan saada sellaiseksi, että teksti saavuttaa sekä lapsia, että aikuisia ja saa siten mahdollisimman suuren levikin. Raha ratkaisee tottakai. Eivät kustantamotkaan elä pyhällä hengellä.
Joku saattaa ajatella, että katkeruus puhuu. Hän on väärässä. Tässä tekstissä puhuu lähinnä turhautuneisuus niiden kirjoittajien puolesta, jotka tekevät hemmetin suuren työn. Kirjoittavat, muokkaavat, kuvittavat, markkinoivat ja painattavat omin voimin parisataa kirjaa, joihin yleensä suhtaudutaan jo valmiiksi penseästi. Ja miksi? Siksi, koska kustannustoimittaja ei ole painanut hyväksyvää leimaa juuri tuon tarinan ylle.
Luin kerran erään Instassa kirja-arvioita tekevän naisen postauksen, jossa hän ihmetteli sitä, kuinka saman kaavan tyyppisiä tarinoita aina ilmestyy. Hän kritisoi sitä, että kourallinen ihmisiä määrittelee sen, mitä kansa lukee. Muutaman ihmisen maku määrää kaiken, mitä ostamme.
En olisi voinut olla enempää samaa mieltä. Ja vaikka kirjallisuuden taso on maassamme hyvä, olen törmännyt useinkin tarinoihin, joita en ole itse jaksanut lukea ekaa sivua pidemmälle. Jos olisin kustannustoimittaja ja tuollainen teksti olisi tullut pöydälleni, olisin hylännyt sen samantien mielenkiinnottomana. Silti joku oli sitä mieltä, että se on tarpeeksi hyvä ja myyvä ihan kirjaksi saakka. Mistä tämä kertoo? Vastaus. Pelkästään erilaisesta mausta, jossa toinen näyttää vihreää ja toinen punaista.
Olen onnellinen, että omassa Instassani olen törmännyt sekä muihin omakustantajiin, että ihan ”virallisesti, hyväksyttyihin” kirjailijoihin. Nämä kustantamoihin hyväksytyt kirjoittajat ovat meitä omakustantajia kohtaan todella kannustavia ja rohkaisevia. Heiltä olen saanut paljon neuvoja sekä tsemppiviestejä kautta matkan.
Olen myös saanut ihania kirja-arvioita omasta opuksestani Instan puolella, sillä kaikki eivät kavahda ja häpeä sitä, että ovat tarttuneet omakustanteeseen. Jotkut kirja-arvioita tekevät ovat ottaneet ihan linjakseen ajaa eteenpäin myös omakustanteiden asiaa ja nostavat näitä kirjoittajia aika ajoin esille sivuillaan. Kiitos siitä 💖
Summa summarum.
Yleinen ennakkoluulo omakustanteiden huonoutta kohtaan on todella surullista. Kakkua ei saisi koskaan arvostella kuorrutuksen perusteella. Se saattaa olla sisältäpäin todellinen löytö.
-Erja-