Muistan, kun astelin kanssasi neuvolasta viimeistä kertaa. Olit siirtymässä eskariin ja seuraava tapaaminen olisi kouluterveydenhoitajalla. Sinä kävelit tarra kädessäsi reippaana kohti uutta, minä säilöin neuvolakortin reppuuni haikeus silmäkulmassa.
Vain muutamia, valonnopeudella kuluneita vuosia myöhemmin, astuit aurinkoiselle koulun pihalle ala-asteen jättävänä kuudesluokkalaisena. Koronavuosi esti meitä vanhempia osallistumasta sisätiloissa läksiäisjuhlaanne, mutta läheisiä oli runsaasti odottamassa omiaan ulkona.
Hellepäivä huokui asfaltista, kun sinä kaivoit repustasi hymypatsaan ja todistuksen. Olit vapautuneen näköinen ja iloisin mielin astumassa jälleen askelen eteenpäin yläasteelle. Isompien maailmaan. Minä koetin niellä liikutuksen kyyneleitä ja toivoin sinulle kaikkea parasta reppuusi mukaan.
Huomenna lauantaina, haet viimeisen kerran todistuksesi peruskoulusta. Olen onnellinen, että saan olla todistamassa elämäsi yhden aikakauden loppua, sekä kokonaan uuden alkua.
Sinusta hyvin ylpeänä ja hyvin kiitollisena.
Kaikissa näissä haikeissa lopuissa on aina jotain ihanaakin. Niissä elää toivo uudesta. Ne ovat kangastus tyhjästä sivusta, jolle kukaan ei ole ehtinyt kirjoittaa vielä sanaakaan. Sivusta, jonka saa täyttää itse ihan kokonaan. Unelmilla. Hassuilla jutuilla. Huumorilla. Toisinaan myös suruilla ja itkulla. Mutta se on elämää. Ihanaa elämää kaikkineen.
Rakas esikoiseni.
Kun aloitit toisen luokan, opettajasi kanssa juttelitte, kuinka monta vuotta peruskoulua on vielä edessä. Hän sanoi sitä olevan paljon. Mutta äidin näkökulmasta sitä olikin yllättävän vähän.
Sylintäydeltä onnea sinulle Rakas.
Yksi tärkeä virstanpylväs on nyt tässä. Ole ylpeä upeasta saavutuksestasi. Ja ylpeä ihanasta itsestäsi.
Toivon sydämestäni kaikkea hyvää uuteen kouluusi ja koko elämäsi polulle. Anna valosi loistaa, niin maailma loistaa sinulle takaisin.
Rakastan sinua. Maailman eniten.
Halauksin, äiti