Kun olin lähes neljäkymmentä, kriiseilin elämäni kanssa. Olinko tehnyt haluamani asioita? Elinkö näköistäni elämää? Mitä vielä haluaisin ehtiä ja minkä suunnan ottaa?
Nyt kymmenen vuotta myöhemmin ikäkriisi on taas paikallaan, mutta eri muotoisena. On kuin mielessä sekoittaisi pakkaa kolmevuotias uhmaikäinen tenava, joka ei tiedä haluaisiko hilloleivän vai ei. Lopulta hän kuitenkin ottaa sen ja heittää seinään.
Viidenkympin kriisi laittaa huomaamaan ensimmäiset hopeanharmaat hiuksistani, joiden luonnonpunaisesta väristä olen aina ollut niin ylpeä. Kauhistun. En tahdo harmaantua! En, en, en!
Se laittaa tajuamaan, että nuo rypyt naamallani eivät ole enää tyynynpainaumia yön jäljiltä, vaan pysyvää mallia. Silmänympärysvoide on tässä vaiheessa pelkkää lumekamaa, joka toimii uskon voimalla. Botox (tai laasti) on ainoa, joka auttaisi oikeasti.
Viidenkympin kriisi näyttää peilistä ihoa, joka nopean painonputoamisen jälkeen ei pysynytkään menossa mukana, vaan roikkuu nyt pieninä pelikaanipusseina leuan alla ja käsivarsissa.
Väsyn ennen niin tavallisesta tekemisestä nopeammin. Ja palaudun kaikesta paljon hitaammin. Yöunista on pakko pitää kiinni kuin hiiri juustosta, muuten seurauksena on krapulaakin kamalampi olotila.
Viidenkympin kriisi vitsailee, etten tarvitse selfie-keppiä kuvien ottamiseen, vaan lukemiseen, sillä yhtäkkiä käsivarren mittakaan ei riitä pienemmän tekstin selaamiseen. Myös puhelimen kuvasuurennos on kätevä tapa lukea pientä pränttiä.
Viidenkympin kriisi avaa silmät näkemään, että omat vanhemmat ovat vanhoja. Siis oikeasti. Vanhoja. Herranen aika! Kriisi huomauttaa sivulauseessa, että heidän jälkeensä minä itse olen lähisuvun vanhimpia. Apua!
Lähestyvä viisikymmentä pilkkoo unet osasiin. Juoksen vessassa parhaimmillaan neljästi yössä. Jep. Ja joka kerta sänkyyn palatessani, alkaa huolikela maailman asioista pyöriä päässäni. Huoliohjelma esittää myös jatkuvaa uusintaa siitä, miten voisin parantaa elämääni. Olla parempi ihminen. Saada kaiken irti jäljellä olevista vuosista.
Sillä se tuntuu olevan minun viidenkympin kriisini lempijuttu. Muistuttaa joka ikinen päivä siitä, että aikani on rajallinen.
Kun kuljen vailla päämäärää kotona ja haahuilen huoneesta toiseen tekemättä oikein mitään, se koputtaa karttakepillä olalleni ja kysyy, enkö oikeasti keksi mitään järkevää.
Kun lomailen, se kehottaa puristamaan päivistä kaiken irti.
Se etsii koko ajan jotain hyödyllistä. Uutta opittavaa. Jotain, jossa se voisi vielä teroittaa kyntensä, hyökätä ja näyttää itselleen, että vanhempikin kissa saa vielä hiiren kiinni.
Ja jos hetkenkin epäilen olevani vielä keski-iän kynnyksellä, marssittaa viidenkympin kriisi televisioruudulle lapsuuteni idolit, joita en meinaa tunnistaa enää. Sillä hehän ovat… vanhoja?
Olen aina ajatellut, ettei aika pääse puremaan Hollywoodin muovikuoren läpi ketään. Sitten näin Harrison Fordin uusimmassa Indiana Jonesissa ja tajusin, että samassa kelkassa ollaan rakas Harrison. Suomessa ja Hollywoodissa. Aika ei ole armollinen kenellekään.
Olen aina osannut lepäämisen ja laiskottelun jalon taidon. 30+-minääni ei haitannut ajatus heittäytyä sohvalle lukemaan kesken päivää, jos aikaa löytyi pienikin viipale. Sillä aikaahan oli. Loputtomasti. Sellaisen maailman reunalle, joka jatkuu ikuisesti.
46-minäni sen sijaan mankuu, haluanko todella käyttää aikaani makailemiseen, jos voisin vaikka siivota kenkäkaapin. Huomaan, että ikäkriisini ei tällä kertaa olekaan lempeä opas seuraavalle vuosikymmenelle, vaan silkka tyranni, joka syyllistää minua ajan tuhlaamisesta aamusta iltaan.
Neljänkympin kriisini oli vielä mukava. Sen kanssa istuimme iltaa ja pohdimme elämän suuntaa. Se laittoi kyseenalaistamaan, mutta jätti vielä kehomuutokset rauhaan.
Jos nelikymppisenä olisin saanut matkata ajassa seitsemän vuotta eteenpäin, olisin järkyttynyt. Niin paljon olen tuossa ajassa muuttunut. Henkisesti tottakai, mutta enemmän vielä fyysisesti.
Osittain tuo muutos selittyy oireilla, jotka ovat muuttaneet elämäni kertaheitolla aivan erilaiseksi. Samaan syssyyn tuli kahdenkymmenen vuoden uran lopetus. Ennen olin yrittäjä, nyt en vieläkään tiedä mikä oikein olen. Kuka olen? Mikä on tämä uusi paikkani maailmassa?
Olen aina uskonut, että jokaiselle on täällä oma tehtävä. Oma intohimo. Oma taito, jolle on suurempi tarkoitus. Joskus sen löytämiseen menee vain enemmän aikaa.
Minä siis jatkan etsimistä. Ja toivon, että tie selkiytyy tässä pikkuhiljaa.
Omaa polkua etsimässä,
Erja
P.S. Tuu seuraamaan Instaan @sydanmuruja