Kaksi lausetta, joita en ole oikein koskaan ymmärtänyt perheenlisäyksen yhteydessä. Ykkösenä kulkee ”Ihan sama kumpi sieltä tulee, mutta kyllä me tyttöä / poikaa toivotaan!” ja kakkosena seuraa ”Ihan sama, onko lapsi tyttö vai poika, kunhan vaan on terve.”
Niin.
Kun ajatellaan ensin tuota kakkoslausetta, tulee siitä väkisinkin sellainen… hmm… halventava tunne. Jos lausetta muutettaisiin sanamuodoltaan hieman, se voisi kuulua näin. ”Ihan sama, mitä sukupuolta lapsi on, kunhan se ei vain ole sairas.” Ajatus pysyy samana, vain sanoja muutetaan filtteröimättömiksi.
Jokainen ilman muuta toivoo, että lapsi syntyy terveenä. Mutta niin ei aina käy. Tarkoittaako tuo sanonta sitä, että lapsi olisi vähemmän arvokas ja rakastettu, jos ei täyttäisikään tätä toivetta olla terve?
Mun on pakko sanoa, että olen oman reumataustani takia aina karsastanut tätä lausahdusta. Jo ihan nuorena. Kun joku sen ääneen sanoo, tulee sellainen anteeksipyytävä olo siitä, että kehtaa olla sairauden kanssa olemassa täällä terveitten valtakunnassa. Puhumattakaan siitä, miltä tuntuu tällaisen kuuleminen vanhemmista, joiden lapsi syntyy sairaana, mutta on silti maailman rakkain. Joten pyydän. Toivokaa mielessänne, mutta jätetään tuo lause suosiolla jo menneille vuosikymmenille.
Seuraava kunnon sammakko on toivoa julkisesti vauvansa olevan tiettyä sukupuolta. Tyyliin ”Voi kun me saatais tyttö! Haluaisin niin pukea sen ihaniin mekkoihin ja paljettitossuihin. Oltaisiin ihan lookaliket. Oon katsellut jo vähän salaa ensibaletin tuntejakin. Kyllähän ne voi jo kaksivuotiaana aloittaa!” tai ”Meille tulee kyllä prinssi, joka perii puolet isin valtakuntaa! Isi ostaa autonmallisen pinnasängyn ja ensikengät vaihdetaan hokkareihin. Eiks niin? Tästä tulee iskän jäbä ja me käydään iltaisin futiskentän laidalla tsekkaamassa misuja.”
Siis mitä? Puhutaanko me nyt asusteesta vai vanhemmastaan erillisestä pienestä ihmisestä, jolla olisi tarkoitus olla myös vanhemmastaan erillinen elämä? (Ainakin jossain vaiheessa). Yhä useammin ja useammin jutut netissä kuulostavat siltä, että vauva on kiva somiste, jota puetaan ja esitellään muille. Kun lapsi kasvaa ja hänellä onkin oma tahto, joka lyödään lujaa tiskiin, ollaan helisemässä. Mitäs mitäs? Eihän tämän nyt näin pitänyt mennä. (Mutta se asia kaikkine kasvatukseen liittyvine sivujuonteineen onkin sitten ihan toinen juttu).
Syy, miksi tämä särähtää joka hemmetin kerta korvaan aivan tajuttoman paljon on se, että itse jouduttiin käydä jo miettimässä sillä rajalla, saadaanko lasta koskaan. Voin kertoa, että se oli kova koulu. (Ja moniin muihin verrattuna me odotettiin esikoista vähän aikaa. Vain parisen vuotta).
Tiedän, että on pariskuntia, jotka suunnittelevat lapsensa kalenterin kanssa. Lasketaan työelämän kannalta sopiva aika tulla raskaaksi tai lapsille sopiva ikäero. Sitten vain hommiin ja toimitus on tuota pikaa työn alla. Kun lapsen saaminen on näin helppoa, ei sitä aina tule ajatelleeksi nenäänsä pitemmälle, kun lätisee turuilla ja toreilla niitä näitä.
Pitäisi ajatella, että on myös niitä pariskuntia (vuosi vuodelta enemmän ja enemmän), jotka myisivät vaikka sielunsa sen vuoksi, että saisivat nähdä eräänä päivänä tuollaisen pienen ihmeen omilla käsivarsillaan. Mutta tekevät he mitä vain, lasta ei silti kuulu.
Yhdyntäpäivät lasketaan tieteellisellä tarkkuudella. Pari päivää ennen ovulaatiota, ovispäivänä sekä kaksi päivää vielä jälkeenkin päin, käy peiton alla aika sutina. Sängyssä vietetään noiden päivien mittaan niin paljon aikaa, että koko homma alkaa kuukausien myötä maistua puulta. Intohimosta ei voida puhuakaan. Tekninen suoritus saattaisi olla lähempänä.
Suorituksen jälkeen jäädään makaamaan jalat seinällä sänkyyn, että siittiöt saavat matkata rauhassa perille kohteeseensa. Niin ja pitää muistaa greippimehun ovulaatiolimaa lisäävä voima. Ja karpalomehu parantaa siittiöitä ja ja ja…
Loppu jää Luojan huomaan, mutta mitä, jos yläkerta ei kuulekaan?
Yksi vaihtoehto on lapsettomuushoidoissa, jotka ovat perin tuttuja myös itselleni. Kun kuukausi toisensa jälkeen toivo nousee ylös ja se romautetaan sieltä taas alas, alkaa henkinen jaksaminen olla aika heikolla langalla. Kun on itse tehnyt juuri viidennentoista kierron negatiivisen testin, viimeinen asia, jonka haluaa kuulla on se, kun joku raskaana oleva hehkuttaa lehdessä tai telkkarissa haluavansa vatsassaan kasvavan vauvan olevan pieni prinsessa, että saa pukea sille pinkin mekon. Olisit helvetti kiitollinen siitä, että saat lapsen, mietit silloin. Mitä väliä sillä on, mihin vaatteisiin sen saa pukea.
Tiedän, että nyt joku miettii, pitäisikö olla hiljaa sukupuolitoiveistaan siksi, etteivät lapsettomat pariskunnat loukkaannu. Ja tämä sama henkilö miettii, ettei ole hänen ongelmansa, eikä muilta pois, jos hän jakaa omia ajatuksiaan. Pitäisi silti olla hiljaa, vastaan. Sitä kutsutaan huomaavaisuudeksi. Se ominaisuus on kokenut valitettavan inflaation tämän päivän yhteiskunnassa.
No mitä sitten, jos sukupuolitoive ei toteudukaan? Mitä, jos pitsimekon kotiinmenovaatteeksi varanneet vanhemmat saavatkin pojan? Romahtaako heidän maailmansa siihen? Tai esikoispoikaa sormet ristissä toivoneet vanhemmat saavatkin tytön?
Uskon, että monella on toive lapsen sukupuolesta, mutta suurin osa porukasta osaa olla hiljaa. Me oltiin odotettu lasta sen verran ja kuultu raskauden olevan lähes mahdottoman kirjoissa, joten me ei kumpikaan odotettu muuta, kuin vauvaa. Se oli todellakin aivan sama, kumpi sieltä tulee.
Lisäksi on vielä yksi asia, josta edes mietin viitsinkö kirjoittaa. Mutta toisaalta… antaa mennä.
Olen kummastellut aina vanhempia, jotka kieltäytyvät kertomasta lapsensa sukupuolta, kun tämä on syntynyt. He sanovat, että lapsi on henkilö, joka saa itse päättää kasvaessaan, kuka haluaa olla. Mutta mitä, jos lapsi itse ihmettelee sitä, ettei häntä ”luokitella” mihinkään? Jos kaverit puhuvat tarhassa tytöistä ja pojista, mutta hän on aina kuullut olevansa pelkkä henkilö?
Olen oikeasti sitä mieltä, että vastasyntyneestä ja pienistä taaperoista (kuten muunkin ikäisistä) voi ihan huoletta käyttää sukupuolitermejä tyttö ja poika. Ne eivät ole mitään häpeäleimoja, vaikka ihminen ei itseään aikuisempana sukupuolekseen tuntisikaan. Lapsella on kasvaessaan aikaa pohtia näitä asioita ja uskokaa pois, hän tekee niin. Enemmän tai vähemmän ääneen. Kun hän itse asian ymmärtää ja itse siihen haluaa vaikuttaa, on sen aika silloin. Silloin vanhempi voi näyttää tukensa.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä selvemmin näen, että lapset ovat parasta, mitä tämä maapallo kantaa. Pienessä lapsessa on vielä kaikki se hyvä, mitä tyhmä maailma ei ole ennakkoluuloineen onnistunut pilaamaan.
Jokaisen lapsen pitäisi saada kasvaa tunteessa, että on arvokas, odotettu ja rakastettu.
Juuri sellaisena, kuin hän on.
Halaten, Erja
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76