Meidän perheessä on kolmenlaisia kaupassakävijöitä.
- Yksi, joka naulaa mieluummin isovarpaansa lautaan kuin lähtee kauppakeskukseen. Hän vihaa ryysistä ja ahdistuu jo pelkkää ajatustakin jouluostosruuhkasta. Hän selviytyy yleensä ruokakaupassa vartin sisään ovelta kassalle. Hankkii vain tarvittavan. Ei heräteostostyyppiä.
- Toinen, joka tykkää joistakin kaupoista, mutta ei ikinä lähtisi ostoksille vain ”potkimaan renkaita”. Hänellä täytyy olla syy lähteä kauppaan. Näillä reissuilla iskee tosin usein heräteostoskärpänen, joka lennättää sellaisiinkin kauppoihin, joihin ei ollut tarkoitus suunnata. Ostaa aina vähän enemmän kuin tarvittavan.
- Loput 2/4 viihtyisivät kaupoissa aamusta iltaan. He rakastavat vaatteita ja ihan kaikkea mikä tulee hyllyjen takaa vastaan. Ovat ehdottomasti heräteostostyyppiä. Hankkivat usein enemmän kuin sen, mitä ovat lähteneet hakemaan.
Varmaan jo arvasittekin, että ykkönen on mieheni, kakkonen minä ja kolmosena lapset.
Tällä kombolla saatiin sitten lauantaina ajatus lähteä: ”pikapikaa ostamaan Suomalaisesta Scrabble, koska toinen jäi mökille. Lapset saavat käyttää viikkorahaa johonkin huttuun ja käyn pikaisesti viereisessä kaupassa vilkaisemassa kuopukselle lämpimämpää takkia. Nopea reissu ja sitten kotiin”. (Nuo viisaat sanat olivat omiani.)
Ensin mentiin kaikki Prismaan etsimään mahdollista takkia. Ei löytynyt mitään sinne päinkään, joten minä lähdin kuopuksen kanssa urheiluliikkeeseen ja mies jäi ruokaostoksille.
Sporttikaupassa ei ollut myöskään mitään lasta puhuttelevaa, joten kävelimme seuraavaan. Siinä matkan varrella oli liike, jossa Raimo Helminen jakoi juuri nimmareita. Jono oli sillä hetkellä lyhyt, joten me piipahdettiin siinä pikku sivupolulla hakemassa kortit.
Mies soitti tässä välissä menevänsä autoon odottamaan. ”Tulkaa sitten sinne Prisman päätyyn”, hän muistutti.
Toisessa urheiluliikkeessä kävi mäihä ja tyttö löysi housut sekä takin. Hän toivoi kuitenkin vielä pitkähihaista paitaa, joten lähetin hänet etukäteen H&M:ään ja jäin itse jonottamaan kassalle.
Vaatekaupassa menikin sitten aikaa. Oli sitä ja tätä, jota piti sovittaa ja venkslata kokojen sekä mallien kanssa edestakaisin. Minä seisoin sovituskoppien edessä ja soitin viimein miehelleni, ettei ihan vielä ehditä. Ja olisiko hän niin kultainen, että hakisi Suomalaisesta sen pelin, jotta me päästäisiin lähtemään kotiin suoraan, kun paita löytyisi.
Hän lupasi, kävi ja soitti hetken kuluttua ajavansa auton lähemmäs kauppakeskuksen toista päätyä, jossa me olimme.
Paita löytyi ja minä huokaisin helpotuksesta. Kahvihammasta kolotti ja teki mieli vain kodin rauhaan. Kun seistiin kuopuksen kanssa vaatekaupan ovella, hän muisti, että hänellä oli asiaa vielä Suomalaiseen. Katsoin häntä ja henkäisin teatraalisesti ”Oletko ihan tosissasi?”
Jep. Oli hän.
Mulla oli puhelimessa enää viisi prosenttia virtaa, kun soitin miehelleni, että ”mennäänkin muru nyt sinne kirjakauppaan (johon juuri sut turhaan lähetin) ja ajaisitko auton taas sinne Prisman päätyyn takaisin, niin ei tarvitse kantaa kaikkea pitkää matkaa?”
Niin.
Scrabblen hakuun meni siis kaksi tuntia. Hyötyäkin saatiin, sillä askelmittariin kertyi kaksi kilometriä kävelyä kaupoissa.
Ensi kerralla haetaan unohtunut peli ehkä sittenkin mökiltä : )
Ihastuttavaa sunnuntaita!
Emppu