Kun olin nuori, mietin usein, miksi vaatteet tuntuivat niin ahdistavilta päällä. Saumat hankasivat, pesulaput kutittivat ja vähänkin ihonmyötäisempi asu sai kiemurtelemaan vaivaantuneesti. Yksi varhaislapsuuteni muistokin liittyy nimenomaan pukeutumiseen: seison kurahaalari päällä pihalla ja kevätaurinko antaa parastaan, mutta en halua edes liikkua. Olo tuntuu niin kankealta, kun alla on toppaa, päällä suojapuku ja rukkaset lähes kyynärtaipeeseen saakka. Kaadun makaamaan lumihankeen ja tahdon jäädä siihen.
Tämä kokemus ja muisto siitä, saivat aikuisena aikaan sen, etten koskaan ole pukenut lapsilleni liian montaa kerrosta vaatteita. Edes vauvana. Eivätkä he ole ikinä käyttäneet kotioloissa kurahaalareita. Mieluummin olen valinnut vaihtaa heille ulkoilun välissä kuivaa ylle ja pessyt sitten pihahousuja useamman kerran kuukauden aikana.
Saumat eivät enää itseäni ahdista, pesulaputkin vain toisinaan. Silti pidän mieluummin numeroa suurempia, löysiä vaatteita. Tyköistuvuus ei ole juttuni.
Mieleni ihailee klassista pukeutumista. Se tahtoisi mun käyttävän korkokenkiä, suoria housuja, mekkoja ja bleisereitä sekä ostavan kauniita laukkuja, mutta käytäntö voittaa kädenväännön. Kävelen mieluiten lenkkareilla tai tennareilla. Verkkarit ja collarit hakeutuvat aina ensin kaapista käsiin. Farkkuja mulla on yhdet (nekin joustosellaiset), jotka ovat yhdentoista vuoden aikana muotoutuneet juuri sopiviksi. (Mitä teen, kun ne joskus hajoavat ja pitäisi ajaa uudet sisään?)
Lukioikäisenä olin armoton bilehile. Rakastin juhlia sekä isoja seurueita ja tanssin hiki päässä monta tuntia väsymättä. Toisinaan jopa syömättä tunteihin yhtään mitään. Näin jälkikäteen ajatellen taisin elää lukion kolmannen luokan yhdellä ruoalla päivässä, satunnaisella omenalla, suklaapatukoilla sekä sen ajan hittituotteella – bileiltojen salmiakkikossusnapseilla.
Kun tänä päivänä muistelen tuota nuoruusaikaa, koen lähes fyysistä pahoinvointia. Sillä nykyinen minä
- ei kestä viinantippakaan enää
- vaatii ruokaa kolmen tunnin välein jaksaakseen tehdä mitään ja pysyäkseen hyvällä tuulella
- voi älyttömän huonosti joutuessaan valvomaan parikin tuntia liikaa
- eikä jaksaisi missään nimessä bilettää suuressa, meluisassa ihmistungoksessa tuntia pidempään ja vielä nauttia siitä!
Aloitin yrittäjänä kaupan alalla 24-vuotiaana. Noihin aikoihin aloin myös kummastella itsessäni muutamia asioita.
- Miksi väsyin aina niin totaalisesti kauppiaskokouksissa, joissa oli paljon porukkaa? Vaikka unta olisi tullut tarpeeksi, olin henkisesti aivan uupunut. Lisäksi pohdin monta päivää jälkikäteen asioita, joita olin muille jutellut. Puhuinko liikaa? Liian vähän? Tyhmiä asioita? Olinko vitsaillut väärässä paikassa? Oliko jokin sanomani voitu ymmärtää väärin? Ja niin edelleen.
- Miksi ylianalysoin henkilöstön tai asiakkaiden palautteita, joista puolisoni pääsi yli minuuteissa?
- Miten ihmeessä tunsin fyysisesti ilmapiirin, joka työpaikalla vallitsi, vaikka vain kävelin yhteisen tilan poikki?
- Miten ihmeessä tunsin usein alle minuutissa sen, onko työhaastatteluun tuleva henkilö oikea tehtävään vai ei?
Työelämässä vaikein paikka on ollut juuri ylianalysointi. Sekä liiallinen myötäeläminen, jota jotkut ihmiset ovat osanneet käyttää lähes häikäilemättä hyväkseen. Olen tehnyt liikaa muiden hommia sekä lupautunut avuksi hetkiin, joihin ei oikeasti olisi ollut aikaa tai jaksamista.
Yhdessä vaiheessa elämää vedin niin monta kuukautta yli jaksamiseni, että ihmettelin itsekin venymistäni. Lopulta elämä puuttui peliin ja sairastuin kunnon flunssaan. Sellaiseen, joka vei reuman niin huonoon kuntoon, että toimintakyky romahti kolmeksi kuukaudeksi. Sen jälkeen päätin pitää enemmän vapaata ja ottaa itsellenikin aikaa.
Sain esikoiseni 32-vuotiaana lapsettomuushoitojen jälkeen. Nuo hoitovuodet itsessään kaikkine hormonihuuruineen ja mielialavuoristoratoineen olivat olleet jo rankkoja. Kun siihen tulivat viimein tuo pitkään odotettu vauva, univelka, tuoreen äidin riittämättömyyden tunteet sekä äitimyytti ”minähän hoidan kaiken itse”, oli soppa valmis. Syyllistin itseäni siitä, että väsyin, sillä muutkin näyttivät jaksavan. Miksi minä tunsin tarvitsevani välillä yksinäisyyttä ja täyttä hiljaisuutta, vaikka olin juuri saanut elämältä kalleimman lahjan, jota oli odotettu niin kauan? Miten saatoin olla niin itsekäs, että halusin välillä vain omaa aikaa?
Suunnilleen pari vuotta tuon jälkeen törmäsin ensimmäisen kerran lehtiartikkeliin, jossa kerrottiin erityisherkkyydestä. Aloin itkeä jo muutaman rivin jälkeen. Sehän kertoi minusta! Kaikille omituisena pitämilleni piirteille olikin olemassa nimi!
Tuo artikkeli ja sen jälkeen asiasta etsimäni lisäkirjallisuus alkoivat hiljalleen vapauttaa minua taakasta. En ollutkaan itsekäs. Tai outo. Saati yksin väsyttävien piirteideni kanssa.
Olikin ihan tavallista kuormittua jatkuvasta ärsyketulvasta. Olikin normaalia haluta välillä täysi hiljaisuus, jotta akut pääsevät latautumaan. Oli tavallista liikuttua kyyneliin saakka lähes kaikesta. Kuvista, taiteesta, elokuvista, musiikista, linnun laulusta ja kauniista auringonnoususta.
Oli normaalia huomata koiran turkin pienetkin värivivahteet, haistaa kevättuulen mukanaan tuoma heinän tuoksu, nähdä vastaantulevan ihmisen silmissä asuva väsymys tai hellä silmäys, jonka vieras äiti loi lapseensa leikkipuistossa.
Oli tavallista miettiä liian syvällisiä, ylianalysoida sanottua ja tulkita sanomatta jätettyä. Oli tavallista väsyä ihmisjoukossa. Oli normaalia tuntea kaikki tunteet potenssiin sata.
Oli aivan tavallista arvostaa enemmän paria hyvää ystävää, kuin kymmeniä pinnallisia kaverisuhteita. Oli tavallista pitää enemmän syvistä ja merkityksellisistä keskusteluista, kuin tyhjänpäiväisestä lätinästä.
Oli tavallista kyetä myötäelämään niin, että lähes fyysisesti tunsi asettuvansa toisen asemaan. Oli normaalia osata ymmärtää oikea sanoma sanottujen asioiden ja kehonkielen välistä.
Erityisherkkyys on samalla kirous, mutta silti enemmän siunaus.
Sen ansiosta koen elämän monissa eri väreissä. Huomaan paljon kauniita, pieniä yksityiskohtia maailmassa. Kuudes aistini tuntuu vuosi vuodelta vain voimistuvan.
Erityisherkkyyden ansiosta, olen osannut mm. tulkita lapsiani aivan erikoisella tavalla, mitä en välttämättä muuten osaisi.
Esikoisemme on myös erityisherkkä. En osannut sitä moneen vuoteen hänen kohdallaan edes ajatella. Jokin minussa ohjasi kuitenkin toimimaan hänen kanssaan vaistomaisesti oikealla tavalla. Selittäen, näyttäen, antaen aikaa ja omaa tilaa. Sanoittamalla hänelle runsaasti hänen tunteitaan ja valmistamalla häntä aina tuleviin juttuihin sekä muutoksiin etukäteen.
Meillä on aina ennakoitu pienten lasten kanssa mm. neuvola- ja lääkärikäyntejä, kylä- ja kauppareissuja. Käyty läpi etukäteen miten mennään, miten ollaan ja milloin palataan kotiin. Yhden käden sormilla voi kahden lapsen osalta laskea käynnit, josta ollaan lähdetty joko kantamalla / huutamalla / suostuttelemalla tai viivytystaistelulla. Yhden ainoan kerran muistan taaperon, jota puettiin puolipakolla tarhaan lähtiessä. Kyläpaikoistakin ollaan lähdetty aina pois suoriltaan. Lapset ovat pukeutuneet viivyttelemättä, halanneet isäntäväen lähtiessään ja siirtyneet autoon.
Uskon näiden tapojen olevan suurelta osin noiden ekojen vuosien ennakkovalmistautumisten ansiota. Minun on itsenikin helpompi suhtautua asioihin, joiden tiedän olevan tulossa. Siksi olen halunnut saman mahdollisuuden antaa myös lapsilleni käyttöön.
Ärsyketulva on yksi asioista, joita erityisherkkä joutuu miettimään. Mistä karsia?
Minä tiedän tarvitsevani silloin tällöin täyden hiljaisuuden ympärilleni. Harvoin, mutta kuitenkin. Se aika vain pitää tehdä johonkin väliin, sillä ruuhkavuodet eivät sitä ilmaiseksi anna.
Toisinaan sanon, että menen nyt hetkeksi vaikka pihasaunalle kirjoittamaan ja tulen tunnin päästä pois. Joskus lähden lenkille tai menen pihalle ja pyydän muilta hetken ihan omille ajatuksilleni.
Vieraiden mielestä tämä saattaa kuulostaa oudolta ja hifistelyltä, mutta perheeni onneksi tuntee minut ja tietää, että hermo kiristyy liikaa, jos ärsyketulva ei joskus hetkeksi katkea.
Samasta syystä pidän myös taukoja somesta sekä uutisten lukemisesta.
Epäaitous vaivaa mua tavattoman paljon ja laittaa miettimään taas liikaa. Mietin, mitä oikeasti näen sekä sen, miten asia esitetään somessa. Tuon epäsuhdan takia välttelen toisinaan koko paikkaa tai lakkaan seuraamasta joitakin ihmisiä. Mun on vaikeaa sulattaa turhaa kultausta, jossa joku ihminen asetetaan supertyypin asemaan, joka osaa, jaksaa ja pystyy mihin vaan. Kukaan ei ole yli-ihminen, vaikka tarina joskus niin kertookin.
Lopuksi laitan tähän vielä lainauksen Elaine Aronin kirjasta ”Erityisherkkä vanhempi”. Elaine Aron on ollut uranuurtaja erityisherkkyyden alalla jo 90-luvulta lähtien. Hän on kirjoittanut asiasta muutamia kirjoja, joista mulla on luvussa tällä hetkellä tuo vanhemmuusopus.
”Painotan vielä: Kaikki erityisherkät ponnistelevat käsitellessään tietoa ja kokevat tunteet voimakkaammin, myös myötätunnon. He huomaavat ympäristön vivahde-erot nopeammin ja tarkemmin. Tällainen jatkuva herkkyys saa heidät stressaantuneimmiksi kuin muut. Herkkyys ja siitä väsyminen kuuluvat siis erottamattomasti yhteen.”
Olen kiinnostunut. Millaisia kokemuksia sulla on erityisherkkyydestä yhdistettynä muuhun? Esimerkiksi vanhemmuuteen tai työelämään? Tai sosiaaliseen elämään?
Voi se olis ihan just kesäkuu 💖
Halein, Erja