elämä Yleinen

Liu-lau laskiaista

Vanhaan tapaan kirjoittelen toisinaan päiväkirjatyylisen postauksen päivästäni. Seuraavassa juurikin sellainen. (Tosin tässä korona- ja etätyöaikaan on pakko sanoa, että aika vähissä ovat päivien vaihtelu ja tapahtumat).

Tiistai 16.02.21.

klo 7-12

Yleensä mun ei juurikaan tee herättyäni mieli ruokaa, mutta tänä aamuna heräsin aivan tajuttoman nälkäisenä. Energiavajeesta sain kiittää koko edellisen päivän jyllännyttä migreenin ennakko-oireistoa, joka vei ruokahalun taas kokonaan. Eilinen meni snäkkäillessä sitä sun tätä – enimmäkseen kaikkea epäterveellistä.

Nousin siis seitsemän maissa keittelemään mannapuuroa. Tämä on poikkeuksellista, sillä yleensä meidän aamut eivät ala puurolla, vaan sitä pidetään enemmänkin iltapalana. (Oon tosin kuullut, että kaurapuuro aamulla auttaisi vatsaongelmiin, kuten närästykseen. Pitäisi laittaa kokeilulistalle sekin). Kattila tyhjeni kuitenkin pohjia myöten alle viiden minuutin, kun lapset riensivät (lue; laahustivat silmiään hieroen) kanssani aamiaiselle. Valion sokeriton mustikkakeitto on muuten ihan parasta puuron lisukkeena. Suosittelen lämpimästi <3

Aamutouhujen keskellä kävin heittämässä esikoisen yhdeksään koululle ja palasin ruokkimaan sekä ulkoiluttamaan koirat.

Seuraava keikka oli kymmenen maissa, kun vein kuopuksen suksineen omille oppitunneilleen. Ihanaa, kun tänä talvena lapset ovat saaneet entisaikojen tapaan luistella ja hiihtää myös koulussa. (Ainakin hiihtotaito alkaa olla kohta ilmastonlämpenemisen aiheuttamien leutojen talvien seurauksena katoavaa kansanperinnettä).

Jälleen kotiuduttuani pidin kahvihetken, siivosin keittiön ja lähdin varttia vaille yksitoista koululle takaisin. Tällä kertaa kuopuksen koululääkäritarkastukseen.

Tähänkin liittyen kirjoitin postauksen ”Maalaisjärki takaisin”, jossa kritisoin näitä neuvolassa ja koulussa seurattavia kasvukäyriä. Ymmärrän, että niiden avulla on helpompi seuloa myös poikkeavuuksia, mutta turhan tarkka mittojen syynääminen kasvavan lapsen kohdalla ei ole mun mielestäni tarpeen. Suurimman osan kohdalla pituus ja paino kun vaihtelevat jatkuvasti ja ainakin meidän lasten kohdalla paino ottaa aina etumatkaa, kun on tulossa pituuspyrähdys. Sitten kasvu tasoittaa painon ja taas parin vuoden päästä sama juttu.

Ja meidän tytön kohdalla ollaan aina – ihan joka kerta puututtu siihen, kun hän on niin pitkä ikäisekseen (7-vuotias ja 138,1 cm). Joka kerta kysytään, onko isä pitkä, kun itse olen tällainen 166 senttinen.

Kun palasin koululta kotiin tunnin kuluttua, koirat olivat ikionnellisia.

Meidän maltat Lucky ja Happy, ovat tottuneet koronavuoden aikana, että emäntä on enimmäkseen kotosalla. Kun joskus lähden jonnekin, kerron aina heille, että menen kauppaan. Aivan sama minne olenkin matkalla. Uskon, että koira oppii paremmin sen, että olen hetken poissa, jos se aina kuulee tutun sanan, kun seison ovella lähdössä. Tietää sanasta, että nyt se on poissa ja tulee kyllä takaisin.

Voitte uskoa, että tällaisen vuoden ”vierihoidon” jälkeen karvakuonot olivat yhtä kysymysmerkkiä, kun päästin pikkukoiran pikapissalle takapihalle ja aloin sen jälkeen vetää neljättä kertaa toppatakkia päälle. Sanoin taas käyväni kaupassa ja lähdin jumppaan. Koirat jäivät päitään käännellen eteiseen istumaan ja katselemaan perääni. Jos ne osaisivat puhua, niillä olisi ollut ilmeestä päätellen painavaa sanottavaa.

klo 12-18

Palasin kotiin puoli kahdelta ja söin välipalaa. Aivan kaamea himo kaikkeen sokeriseen ja rasvaiseen. Migreeni tai sen ennakko-oirepäivä tekee mulle aivan kamalan makeanhimon seuraavaksi päiväksi ja silloin kaapeista häviävät keksipakettien ja suklaalevyjen jämätkin. Niinpä nytkin söin kaksi maksamakkarakauraleipää kahvin kanssa ja jälkkäriksi palan omenapiirakkaa. Mmmmmm…

Seuraavaksi tein ihanassa aurinkoisessa säässä lenkin koirien kanssa. Pienempi on näillä kovilla pakkasilla käynyt vain takapihalla, isompi on päässyt leudommilla ilmoilla ihan kävelylle saakka. Nyt otin molemmat mukaan ja voi sitä riemun päivää. Kaksi koiraa, joiden yhteispaino on suurin piirtein seitsemän kiloa, vetivät mua perässään niin vauhdilla, että hyvä kun pysyin alkutahdit pystyssä.

Lapset lähtivät liukureineen mukaan ja kahlasivat laskemassa joka ikisen mahdollisen mäennyppylän matkan varrella.

Kotiin tultua ruokin koirat ja aloin tehdä ruokaa.

Kaapissa oli ekalla päiväyksellä jauhelihaa ja siitä sitten taas miettimään. Lihapullia, mureketta, kastiketta vai keittoa? Päädyin kokeilemaan pitkästä aikaa risottoa. Ihan tavallista. Jauhelihaa, mausteita, riisiä sekä herne-maissi-paprika-sekoitusta. Maistui salaatin kanssa tosi hyvin kaikille muille, paitsi meidän (hiukan ennakkoluuloiselle) kuopukselle. Hän kyllä maisteli, mutta poimi lopuksi pois kaikki herneet ja maissit. Muu meni raejuustolla höystettynä. Hyvä niin.

Läksyjen jälkeen lähdettiin vielä laskiaismäkeen Lempäälän Myllyrantaan. Suht myöhäisellä ajankohdalla (kuuden jälkeen) ja kymppiin kiristyneellä pakkasella ajattelin, ettei siellä ole ketään, mutta mäki olikin täynnä porukkaa. Sitä parempi tunnelma tietysti.

Näin vanhemmiten, kun sitä koko ajan varoittelee lapsia kaikesta, mua ihan kauhistutti siellä mäen päällä katsoa, kuinka lapsukainen toisensa jälkeen otti juoksuvauhdit ja hyppäsi jäiseen liukuun rattikelkkansa tai liukurinsa kyytiin. Pitkälle mentiin ja täysillä. Itse en siihen puuhaan enää niin jyrkästä mäestä uskaltaisi. Tosin en käy enää Särkänniemessäkään yhdessäkään laitteessa…

klo 19-00

Posket punaisina, kylmissäni ja varpaat sekä sormet jäässä, palasin tunnin päästä pulkkamäestä kotiin. Olisi varmaan pitänyt itsekin juosta mäkeä ylös ja alas, niin olisi pysynyt lämpö paremmin yllä. Takareidet olivat kuitenkin valmiiksi spaghettia päivän jumpasta, jossa tein pallon kanssa askelkyykkyä, joten en jaksanut enää mitään ylimääräistä.

Iltapala, pesulle, iltasatu pienemmälle ja nukutuspuuhiin.

Istuin pienemmän huoneessa hetken juttelemassa päivän asioista. Koirat tulivat onnellisina perheen läsnäolosta samaan huoneeseen myös. Toinen kaivautui lattialle peittokasaan nukkumaan. Toinen laskeutui mun jalkoihini makaamaan. Heidän päivän vahtivuoronsa oli ohi. Kaikki olivat taas kasassa.

Ekaluokkalainen nukahti nopeasti kaikesta touhusta väsyneenä. Kävin vielä sopimassa esikoisen kanssa vartin lisälukuajasta ja lysähdin sohvalle. Haaa! Uusi Ghostbusters!

Sen katselin loppuun, vaikka alkoi väsyttää jo puoli yhdentoista kohdalla. Mulle outoon tapaan menin iloissani nukkumaan jo vartin yli yksitoista. Kroppa oli ihan poikki, hartiat jumissa ja reisilihaksiin sattui. Migreeniolo kolkutteli taas otsassa. Olisi pitänyt jaksaa venytellä vielä illalla, muistui mieleen, kun painoin pääni tyynyyn.

Ehkä sitten huomenna.

Hyviä ajatuksia sulle lähetellen, Erja

FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76

You may also like...

Vastaa