Väsyttää.
Flunssakausi polkaisi meillä itsensä käyntiin samalla, kun koiralle iski ripulitauti. Toissayö alkoi vauhdilla, kun kahdentoista maissa vaihdeltiin sänkyjä, kaiveltiin keittiön laatikosta kurkkupastilleja, kasattiin yöpöydälle nenäliinoja ja koetettiin päästä jokseenkin ajoissa nukkumaan.
Kun horros alkoi viimein laskeutua ihmiskansan ylle, kantautui pimeyden keskeltä tassujen kiivas rapsahtelu. Vanhempi koira siellä etsi sopivaa paikkaa heittää kuravellit ja löysikin useamman kohteen yön aikana.
Tällainen myöhempää keski-ikää elävä ihminen alkaa olla täysi zombie kahden tunnin yöunilla. Silti eilen iltapäivällä huomasin tehneeni jossain vaiheessa ainakin pellillisen muffinsseja, koska pakkasin niitä illalla pari laatikkoa kuopuksen matkaan. Heidän luokallaan oli halloween-disco ja leivonnaiset menivät sinne myyntipöytään. (Ettei unohtuisi itseltänikään, resepti löytyi Annin uunissa-sivulta. Muffinsseista tuli ihanan suklaisia!)
Mun piti mennä mukaan koristelemaan discotilaa. Odotin sitä ihan totta innoissani! Olin miettinyt itselleni jo naamiaisasusteitakin valmiiksi. Rakastan tuolllaisia tapahtumia ja haluan olla niin monessa lasten jutussa mukana kuin mahdollista.
Mutta.
Mulla on typerä matkatoveri, joka päätti toisin. Reuma, joka turvotti molemmat polvet ja tulehdutti lonkat yhdessä yössä. Seisominen oli aamusta saakka täyttä tuskaa ja niin tämän Tuhkimon kurpitsa jäi kotiin muiden lähtiessä bilettämään.
Tuli siinä itkukin aikuiselta ihmiseltä, koska edellinen väliin jättämisen-haava on vielä liian lähellä. Kuukausi sitten en päässyt paikalle kodin ja koulun päivänä, kun reuma päätti silloinkin laittaa polvet remonttiin. Se pettymys oli yhtä suuri niin minulle kuin kuopuksellekin, joka siivosi pulpettinsakin sitä varten, että äiti näkee sen parhaimmillaan. ❤
Jonkun mielestä tämä tuntuu ehkä pieneltä harmilta. Ajatellaan että tuleehan niitä hetkiä.
Minä en osaa ajatella niin. Jokainen tapaus on ainutkertainen ja menen aina, kun pääsen. Lapset ovat niin vähän aikaa tuon ikäisiä ja sen jälkeen kouludiscot ja vanhempainillat ovat mennyttä omalta osaltani iäksi.
On reilua, kun voi itse päättää minne haluaa osallistua. Mutta on hemmetin epäreilua, kun joku muu tekee tuon päätöksen omasta puolesta. Vieläkin epäreilummalta tuntuu, kun se jokin on sairaus, jota ei pysty hallitsemaan. Saati keskustelemaan sen kanssa.
Tulehdus tulee, kun haluaa ja pyyhkii vaikka koko kalenterin tyhjäksi hetkessä. Se ei välitä, vaikka itkisin ja raivoaisin väliin jääviä kivoja tapahtumia. Tai vaikka jokin once-in-a-lifetime juttu jäisi näkemättä. Se viis veisaa, olenko sivustakatsojan roolissa joka ikisellä huvipuistoreissulla, metsäretkellä tai patikkamatkalla, minkä teemme. Se käskee minua kylmästi sopeutumaan ja teen parhaani.
Tuolla eilisellä harmipilvellä oli kuitenkin kultareunus. Sen tarjosi mieheni, joka lähetti videota mulle paikanpäältä koululta. Sain nähdä koristelut sekä lapseni ilon ja kuulla hänen ohjelmajuontonsa (joka meni muuten hienosti). ❤
Kaikkea hyvää ja mukavaa sun keskiviikkoosi!
Halauksin, Emppu