Ei ole eka kerta, kun törmäsin somessa sanaan kotihäpeä. Termi on pyörinyt keskuudessamme ikuisuuden ja puhuu omasta puolestaan. Tekoäly tarjosi sille seuraavanlaisen selityksen:
”Kotihäpeä on voimakas tunne omasta kodista, sen epäsiisteydestä tai keskeneräisyydestä johtuvaa riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunnetta, joka estää usein kutsumasta vieraita kylään.”
Viilaajasta…
Kun mä olin parikymppinen ja pidin ekaa omaa kotia, olin varsinainen viilaaja. Meillä oli tasoilla mahdollisimman vähän tavaraa (on edelleen), koska halusin siivouksen sujuvan kitkattomasti. Ne vähät kirjat sun muut, mitä näkösälle jäi, oli mitattu suunnilleen viivoittimella kohdilleen ja auta armias, kun sisustussilmää särki, jos niiden paikka siirtyi edes sentillä.
Kun meille tuli vieraita, kiillotin paikat lattiasta kattoon ja järjestin suunnilleen pihavajankin sitä varten. Mulle oli tärkeää, että kotiani pidettäisiin siistinä ja kauniina. (Ja mua sen myötä täydellisenä huushollaajana).
Näin jälkeenpäin ajatellen aika noloa. 🙈 Ja niin turhaa puuhaa. Onneksi maailma ja elämä parantavat aikaa myöten kummasti monesta nuoruuden perfektionismiyritelmästä ja niin kävi mullekin.
… ruuhkavuosien kautta…
Kun esikoinen syntyi, yritin hetken aikaa pitää kiinni äitimyytin ja somen luomasta jaksamisen illuusiosta. Kun lapsi nukkui päikkärit, minä painelin siivoamassa leluja ja viikkasin pyykkiä. Iltaisin tein työpaikan paperihommia ekaan yösyöttöön saakka ja nukuin suunnilleen kolme tuntia yössä.
Muutaman kuukauden kuluttua huomasin, että poltan jumaliste itseni loppuun ihan kohta, jos en ala katsoa siisteysjuttuja sormien lomasta. Niin maton hapsujen suoristajasta tuli pikkuhiljaa nainen, joka oppi elämään talossa jonka jokainen esine ei ole kohdistettu viivasuoraan mielenrauhan takaamiseksi.
… kotirauhaan
Täytän joulukuussa 50 ja olen tyytyväinen siihen, miten kotini nykyään näen.
Sen sijaan, että mätsään tavaroita sävy sävyyn, valitsen sen, mikä tuntuu mielen pohjalla saakka hyvältä. Vaikka esine tai huonekalu ei aina sopisikaan täydellisesti kokonaisuuteen, sydämellä valittua tavaraa katsoessa tulee hyvä mieli ja se on pääasia.
Mun ei tarvitse enää erikseen siivota sitä varten, että tulee vieraita. Tavallinen ylläpitosiivous riittää pitämään paikat suht järjestyksessä ja puhtaana. Sitä paitsi uskon, että ihmiset tulevat kylään tapaamaan ihmisiä. Eivät ratsaamaan toisten nurkista pölykerroksia.
Myös ajatusmaailmani on muuttunut. Enää en tavoittele ”valmista” elämää, vaan tiedostan, että kaikki jää täällä aina jotenkin kesken. Koti. Puutarha. Ihmissuhteet. Työt…
Sen ajatuksen pohjalta…
Nauloja vartoilevat taulut ja ruuvin kiristystä odottava tuoli eteisen nurkassa eivät stressaa hermoja, vaan korostavat tuota mainittua keskeneräisyyttä.
Kirjapinot ikkunalaudalla ja yöpöydällä juoruavat rakkauttani lukemiseen.
Vaatekasat ja koirien lelut lattialla muistuttavat, että meillä on talossa ihanasti elämää.
Ryppyinen päiväpeitto kielii rentouttavasta päiväunihetkestä.
Ja niin edelleen…
Kodissa kuuluu olla elämän jälkiä. Pinttynyt tahra tapetissa, naarmu parketissa, sormenjälkiä ikkunan alareunassa ja pyykkiä kodinhoitohuone puolillaan.
Koti ei määritä ihmistä, mutta ihminen voi määrittää kotinsa. Koti on jokaisen henkilökohtainen pesä, joka parhaimmillaan näyttää omistajaltaan ja sinne kertyneet tavarat kertovat kiintoisia tarinoita elämän varrelta.
Kotia ei tarvitse hävetä. Se ei ole muiden katsottavaksi tarkoitettu museo, vaan paikka, jossa sen asukkailla on hyvä olla ja elää.
-Erja-