Etä-äidin kunto rapistuu tässä vaiheessa jo nopeammin, kuin maali suorassa auringonpaisteessa ulkohuusin seinässä.
Pidin yhden päivän älykelloa ihan kokeeksi. Kaduin jo viiden aikaan iltapäivästä. Normaalissa arjessa tuo hiukan reilu kymmenentuhatta askelta tulee heittämällä. Tavallisessa etäpäivässä sain hädin tuskin kerättyä hiukan yli kuusituhatta askelta. Tosin kyseisenä päivänä koiralenkkikin jäi tekemättä. Mutta silti…
Koitin myös tehdä tavallisen kotijumppani, johon jouduin kesällä lisäämään jo toistoja ja suuremmat painot. Nyt jaksoin hädin tuskin tehdä edes niillä aloittelutoistoilla. Painoista puhumattakaan. Vähänkin reippaampi liikunta vetää etä-äidin kielen jo kynnyksen alle.
Jep. Kotona ei huvita. Kun nämä samat rakkaat huoneet toimivat jo yhdeksättä kuukautta työpaikkana, kuntosalina, kotina, kouluna ja kokouspaikkana, alkaa närästää.
Etä-koti-uraäiti on samojen yhdeksän kuukauden aikana oppinut käyttämään joka hemmetin nettisovellusta maan ja taivaan välillä. Siinä, missä maaliskuussa vielä ihmeteltiin, mikä se Teams on, mitä sillä tehdään ja mistä se löytyy, pidetään nykyään melkein perhepalaveritkin sen välityksellä.
Ja kun etä-äiti vielä alkuvuodesta paineli kieli vyön alla paikasta a paikkaan b ajassa c, sukkuloi joulukuun versio viikkonsa turvallisesti neljän seinän sisällä – informaation valtatiellä. Sinne ei onneksi tarvitse vaihtaa talvirenkaita.
Yhteyksiä tuttuihin, sukulaisiin, ystäviin ja työporukkaan pidetään savumerkkejä lukuunottamatta lähes kaikilla muilla tavoilla. Wapilla, Mesellä, Skypellä, Snapilla, puheluilla ja viesteillä.
Kaikkien kuulumisista pysytään kärryillä ihastelemalla Instakuvia ja -tarinoita sekä ylikuluttamalla Facebookia. Wilma käydään katsomassa pari kertaa päivässä uusien koronailmoitusten varalta. Puhumattakaan aamuista, jotka alkavat taas kohta koululaisen Classroomilla ja Teamsilla.
Lounastauolla ja kahvibreikillä avataan nettilehdet, joista selataan uusimmat tartuntaluvut ja jännitetään vaihtuuko valta Amerikassa lopulta sovun merkeissä. Lupaavalta näyttää ainakin tässä vaiheessa. (Siis se vallanvaihto). Joululahjaostokset tehdään illalla glögin voimalla nettien suurostoskeskuksissa.
Omaan päivääni kuuluvat vielä Heeros kirjanpito-ohjelma sekä Blogger. Ja tietysti työpaikan taustakone kaikkineen. Sinivaloa ja säteilyä siis riittää enemmän, kuin omiksi tarpeiksi. Migreenin lisääntyminen jokaviikkoiseksi kertonee sen terveellisyydestä jo kaiken.
Maaliskuussa etä-äiti jaksoi vielä aamulla etsiä vaatekaapista jotain kivempaa ylleen. Farkkua, paitapuseroa, mekkoa ja sukkahousua. Jossain kohtaa syksyä Ankeuttajat karkasivat Harry Potterin maailmasta ja iskivät harmaan olomuotonsa etäilevään äitiin.
Äiti toivotti menneen ajan tervetulleeksi ja heitti shaverin nurkkaan, keksi ikinutturan ja kaivoi venyneimmät, mukavimmat collarit kaapin perältä. (Jotka koronavuotta seuraavana juhannuksena poltetaan kokossa eräänlaisena siirtymäriittinä normaalin pariin palaamisesta. Toivottavasti).
Etä-äiti ei meikkaa enää postilaatikolla käydessään, saati vaihda siistimpää takkia ylleen viedessään roskat. Saattaa pelästyä, jos joku puhuttelee ulkosalla.
Otsikon megapitkä sana on Maija Poppasesta, jonka alkuperäisversiota olen katsellut kahtena päivänä meidän ekaluokkalaisen kanssa. Maija opetti, että silloin, kun ei tiedä oikein mitä sanoa, voi aina sanoa Supercalifragilistiexpialidocious. Mennään siis sillä kohti sunnuntaita <3
Rakkaudella, Emppu