-Ai tämä? Kiitti. Se on jo monta vuotta vanha, mutta en ole pitänyt sitä ennen. Väri ei oikein sovi mulle ja sivuläskitkin näkyvät.
-Älkää välittäkö sen huoneen sotkusta. Meillä on ollut kiirettä ja viikkosiivous jäi huomiseen.
-Kauhea tämä mun ihoni. Katso nyt. Tässä ja tässä on ihottumaa ja tuossa kamala rupi.
Tuttua varmaan jokaiselle.
On asia, joka hävettää. Tai asia, joka ei vastaa ”yleisiä odotuksia”. Kun joku toinen sattuu todistamaan tuota häpeää, on monen henkinen selviytymiskeino selitellä asiaa.
Selittää voi preesensissä.
Seistä toisen edessä ja osoittaa hänelle kaikki pulmakohdat omassa kropassa. Ympäröidä jokainen syltty punakynällä ja heiluttaa alleja toisen silmien edessä hokien, kuinka kauhea tämäkin on.
Kun kertoo toiselle, että huomaa omat ongelmansa ja nauraa niille itsekin, ei tarvitse miettiä enää myöhemmin. Pohtia, miten tuo toinen varmaan luulee, etten pysty pitämään huolta itsestäni. Tai työstäni. Tai kodistani. Ylipäänsä mistään.
Selittää voi myös futuurissa. Se on ehkä vieläkin kauheampaa.
Kun sulla on vieraita ja he menevät huoneeseen, jonka huomaat jääneen tavalliseen kuntoon (eli yleensä järjestämättä), huudat vieraiden takaa:
-Ette sitten pyörry siellä huoneessa. Oon tässä siivonnut kaappeja ja laittanut tavaraa kierrätykseen. Kaikki paikat on ihan kamalassa siivossa!
Samalla mietit kuumeisesti, oliko se juuri sama perhe, jolle esitit saman sekasotkun samalla selityksellä jo puoli vuotta aiemmin. Hmmm.
Tai ehkä olet hakemassa työpaikkaa.
Selität kovaan ääneen kaikille, ettet saa sitä kuitenkaan. Et ole oikeaa ikää, sulla ei ole tarpeeksi kokemusta ja hakijoitakin on satoja. Jollain toisella on aina uudempi koulutus, paremmat suhteet ja niin edelleen.
Tiedän mistä puhun. Olen itse noiden selitysten mestari. Sekä nykyhetken että tulevan. Silti vasta nyt (lähestyessäni viittäkymmentä) aloin ensimmäistä kertaa miettiä, miksi ihmeessä pitää selitellä niin runsaasti?
Miksi olen kokenut aikanaan niin paljon tarvetta selitellä sitä, että hoidin lapset kotona eskariin saakka?
Ja sitä, etten tuohon aikaan ollut työpaikalla joka päivä. (Koska olin lasten kanssa kotona! No niin, tässä sitä taas mennään).
Miksi selittelen edelleen sitä, että vain kirjoittelen kotona?
Tai sitä, että kotini on joskus sekaisin, vaikka ”olen vain kotona kaiken aikaa”?
Ajattelin tehdä henkisen ryhdinkorjauksen ja vähentää selittelyä omalta osaltani.
Tämä elämä on minun ja elän sitä omalla parhaalla tavallani. Tavoilla jotka sopivat parhaiten minulle ja perheelleni. Tavoilla, jotka vastaavat omia arvojani.
Jos ikä tuo jotain muutakin kuin kaikkea kremppaa, se on elämänviisaus.
Hiljalleen sitä tajuaa elävänsä itseään, ei muita varten. Alkaa ymmärtää, että jokainen yksilö katsoo elämää eri näkökulmasta. Jokaisella on erilaiset syyt, joiden mukaan viikkonsa täyttää. Eivätkä ne kuulu muiden arvosteltaviksi.
Ollaan ylpeitä siitä millaisia olemme. Ollaan ylpeitä kaikesta mitä olemme saaneet aikaan.
Ja lopetetaan selittely.
Kivaa viikonloppua sulle! Ootko tulossa huomenna lahjajahtiin Lempäälän Ideaparkiin?
-Erja-
P.S. Ekassa kuvassa on huonosti rajattu roskapussi, kun olin just viemässä sitä ulos. Ja housutkin ovat rypyssä, kun olin juuri istunut pitkään. (Ups).