Tiedättekö termin ”klassikon selätys”? Törmään siihen usein Instan kirjapiireissä ja sitä käytetään puhuttaessa sellaisista kirjallisuuden klassikoista, jotka ollaan aikeissa lukea (mutta joiden äärelle ei syystä tai toisesta vain päästä).
No. Termihän kertoo jo kaiken. Selättäminen kun on ilmaisuna suhteellisen negatiivissävytteinen. Näissä kyseisissä postauksissa, joita olen lukenut, puhutaan usein ”viimeinkin sain tartuttua…” tai ”en olen vieläkään saanut aikaiseksi aloittaa…” tai ”viimein tämä urakka on ohi…”.
Kysyn yhä useammin itseltäni miksi?
Jos johonkin tekstiin tuntuu vastahakoiselta edes tarttua ja se vaatii ”selättämisen”, miksi se täytyy lukea? Mitä siitä saa? En ymmärrä. En itse koskaan tuhlaisi aikaani lukemalla jotain vain siksi, että on ”hienoa” lukea se. Keskityn mieluummin kirjoihin, jotka kiinnostavat minua oikeasti.
Puuduttavia klassikoita
Klassikoksi kirja kohoaa silloin, kun sitä luetaan paljon ja sen sanoma säilyttää painoarvonsa kautta aikojen. Ympäri maailman.
Klassikkolista (jotka jokaisen kuulemma kannattaisi lukea), sisältää mm. Sinuhe egyptiläisen, joka on yhtä paksu kuin kerrostalon kivijalka. Olen lukenut siitä kaksi aukeamaa. Kahdesti. Enkä kummallakaan kerralla päässyt pidemmälle. Teksti oli yksinkertaisesti niin tylsää ja puuduttavaa ja vaati todella suurta keskittymistä. Jätin suosiolla kesken, enkä sen koommin ole palannut jatkamaan.
Hauskinta on, että olen toistuvasti nähnyt vain kirja-arvioita, jotka ylistävät Sinuhea. Näin niitä niin paljon, että aloin jopa miettiä sitä kuinka moukka mahdan ollakaan, kun en toisellakaan yrityksellä huomannut samaa upeutta, minkä toiset vaikuttivat siitä löytäneen. Olinko ainoa?
Kunnes eräs ihminen teki Instaan oman arvionsa tuosta klassikosta. Aikalailla samoilla sanoilla, joita itsekin olin kirjasta ajatellut. Hän kertoi myös, että tekee postauksen nopeasti, jotta pääsee viimein eroon siitä piinasta.
Tuon jutun jälkeen jäin jälleen miettimään mistä moinen masokismi kumpuaa? Ihmisellä on muutenkin aikaa yleensä liian vähän, joten miksei sitä käyttäisi asioihin, joista tulee hyvä mieli ja joilla on itselle jotain todellista merkitystä?
Keisarin uudet vaatteet
Kirjoitin samaan teemaan liittyen jo aiemmin postauksen Keisarin uudet vaatteet. Siinä ihmetellään sitä, miksi niin harva uskaltaa uida vastavirtaan ja arvostella toiseen suuntaan kaikkea ”hienoa ja upeaa”, jonka valtavirta tai joku tärkeä on arvioinut viiden tähden kokemukseksi. Oli kysymys sitten taiteesta, musiikista, muodista tai kirjallisuudesta.
Kertooko toisenlainen mielipide muille, että oma maku on huono? Tai että on yksinkertaisesti tyhmä, kun ei näe mitään hienoa vaikkapa historiallisessa tekstissä (joka toisinaan osaa olla hyvin puujalkaista, hankalaselkoista ja koukeroista).
Tämän postauksen esimerkiksi valikoitui Sinuhe egyptiläinen, vaikka sen tilalla olisi voinut olla joku muukin. Se sattui vain olemaan sellainen, josta itselläni on ihan tuoretta kokemusta.
Keisarin uudet vaatteet puolestaan on ihana kirja, jota meillä on luettu aikanaan hyvin paljon. Tarina kertoo keisarista, jolta kankurit huijaavat rahaa kutomalla tälle uudet vaatteet. Kuinka ollakaan, uudet luomukset on tehty pelkästä ilmasta, mutta jokainen aikuinen sanoo silti näkevänsä kankaan, koska ”vain tyhmyrit eivät näe sitä”.
Kun keisari sitten etenee juhlakulkueessa pelkissä alusvaatteissaan, löytyy kadunvarrelta viimein pieni lapsi, joka uskaltaa kertoa totuuden näkemästään. Kylän aikuiset piiloutuivat hiljaisuuteen, koska pelkäsivät näyttävänsä muiden silmissä tyhmiltä.
Mitä tästä opimme?
Sen, että vanhoissa saduissa on parhaat opetukset. 😉
Edelleen.
Rakkaudella, Emppu