Tiedätkö sen tunteen, kun jotain ”ikuistettavaa” tapahtuu? Lapsi puhaltaa kakkukynttilät. Tai ottaa ensimmäiset askeleensa. Joutsenpari suhahtaa kaislikosta eteesi. Tai taivaalla liekehtivät upeat revontulet.
Haet puhelimen, säädät kameraa, nappaat sata kuvaa…
… ja kun katsot ihan oikealla silmällä, tilanne on joko ohi tai kohde ehtinyt soudella tiehensä.
Tämä juttu on aiheuttanut mulle harmaita ohimoille jo pitkään (ei suinkaan viidenkympin lähestyminen 😅).
- Kuva ei milloinkaan tee oikeutta livelle.
- Kaikki kuvaamishäslinki vie vain rauhan omalta katsomiselta.
- Ja kuka niitä kymmeniä tuhansia otoksia oikeasti koneelta edes selaa? 🙈
Siirreltyäni näitä ajatuksia edestakaisin, päätin suosiolla luopua ruudun läpi katsomisesta. Aloin jättää puhelinta aina laukkuun ja tallentaa tapahtumia mieleen ja sydämeen. Sillä seurauksella, että nykyään harmittelen, kun mistään jutusta ei ole enää kuvan kuvaa missään. Onnistuin tavallaan siirtymään tässä ääripäästä toiseen. 😂
No. Tänään talletin kuviin joutsenparin, joka ojenteli kaulojaan ihan muutaman metrin päässä. (Ja surkuttelin sitä, kun upeat linnut olivat jo puolivälissä järveä, kun sain otokset purkkiin).Voi ihminen. Koskaan ei ole kaikki hyvin. 😂
Säkenöivää maaliskuun viimeistä sulle!
Muista varoa huomenna aprillaajia!
😘, Erja