Luin eilen Aamulehden sivulta jotain, joka nostatti kiukun otsaan samantien. Kyseessä oli teksti Tampereen Lamminpäähän suunnitellusta kehitysvammayksiköstä, jota naapurusto otsikon mukaan vastustaa paljon. ”Naapurit pelkäävät, että vammaiset aiheuttaisivat melua, haittaa ja kiinteistöjen arvon alenemista”, jutussa kerrottiin. Kiukkuni otti vauhtia ja liukui otsasta koko kehoon.
Artikkeli oli valitettavasti maksumuurin takana, joten sen enempää en saanut nähtäväkseni. Toisaalta – otsikko ingresseineen oli jo ihan tarpeeksi. Se laittoi jälleen kerran miettimään yhteiskuntaa, jossa turuilla ja toreilla vaaditaan kovaan ääneen tasavertaista kohtelua ja suvaitsevaisuutta kaikille. Mihin kohtaan tätä omituista, jaottelevaa suvaitsevaisuusjanaa kehitysvammaiset sitten kuuluvat?
Anteeksi suorasukaisuuteni, mutta maailman onnellisimmassa maassa kehityskulku 1900-luvun yhteisöllisyydestä ja toisten auttamisesta on laskenut kuin lehmän häntä. Minulla ei ole väitteeni tueksi tutkimustietoa, vaan pelkästään lehtijuttuja sekä omia ja muiden havaintoja asiasta. Sairaat, vammaiset, vanhukset ja osin myös lapset alkavat tosissaan olla asemassa, jossa ”poissa silmistä, on poissa mielestä”. Hoiva- ja asumisyksiköitä kyllä kannatetaan, mutta samalla toivotaan niiden sijoitusta kauemmas omilta lähiseuduilta.
Ja olisin kiinnostunut myös kuulemaan, miten kehitysvammaisten asumisyksikkö naapurissa ”alentaa kiinteistöjen arvoa”? Haloo! Kenellä on edes sydäntä sanoa näin? Vaikka kehitysvammaisista puhutaan usein pelkästään suurempana ryhmänä, he ovat silti yksilöitä. Jokainen heistä on jonkun rakas lapsi. Ihana sisarus. Tärkeä ystävä. Arvokas ihminen, jolla on oma tehtävänsä maailmassa. Ja joka ansaitsee täysivaltaisen paikan yhteisössä.
Velvollisuus ja suuri etuoikeus
Omassa kotikunnassani asia on ratkaistu onnellisella tavalla. Viimeisin kehitysvammaisten ja vammaisten asumisyksikkö on rakennettu aivan keskustaan. Talo sijaitsee kerrostaloalueella, muutaman sadan metrin päässä kaupoista ja kirjastosta ja sieltä on helppo kulkea minne tahansa. Olen kohdannut talon asukkaita mm. kaupassa, eikä missään nimessä voi sanoa, että heistä olisi melua tai haittaa (pelko, joka mainittiin Aamulehden jutussa). Kohtaamani asukkaat ovat järjestään olleet iloisia, sosiaalisia ja ystävällisiä. Todella aurinkoisia luonteita.
Vartuin itse 70- ja 80-luvuilla, jossa erilaiset talkoot ja naapureiden sekä sukulaisten auttaminen olivat ihan arkipäivää. Omien vanhempieni lapsuudessa myös isovanhemmat asuivat usein joko samassa pihapiirissä tai jopa samassa talossa nuoremman väen kanssa. Se toi paitsi apua kaikille, myös turvaa. Vanhuus on jokaisella edessä ja se tuntuu turvallisemmalta, jos on luotettava turvaverkko ympärillä. Yhteisö, joka pitää huolta omastaan.
Yhteisöllisyys on sitä, että kun joku tarvitsee apua, sitä annetaan vastapalvelusta odottamatta.
Yhteisöllisyys hyväksyy jokaisen ihmisen sellaisena kuin hän on. Jokaisella – ihan jokaisella – on jotain annettavaa omalle yhteisölleen.
Yhteisöllisyys ei rakenna rajoja yhteiskunnan sisälle. Se ei eristä tiettyjä ihmisryhmiä piiloon, vaan pikemminkin nostaa heitä enemmän esille. Me kaikki mahdumme kulkemaan samoissa tiloissa. Samoilla kaduilla. Asioimaan samoissa kaupoissa.
Kun jollakulla ei ole tarpeeksi omaa ääntä pyytää apua tai puolustaa itseään, on vahvemman tehtävä auttaa. Se on velvollisuus ja samalla suuri etuoikeus. Sillä sinä päivänä, kun emme nouse enää puolustamaan heikoimpiamme, menetämme jotain suurempaa itsestämme ja koko yhteiskunnasta.
Ihmisyyden.
Ja ilman sitä, maailmasta tulee vielä kovempi paikka elää.
Rakkaudella, Erja