elämä perhe

Pian taas virvotaan

Kohtapuoliin koittaa taas pääsiäistä edeltävä palmusunnuntain virpomispäivä. Vaikka suurin osa ihmisistä suopeudella tähän perinteeseen suhtautuukin, saa joka vuosi lehdistä lukea myös useita vihaisia kommentteja karkkia kerjäävistä kakaroista, jotka soittelevat ovikelloa milloin mitenkin väärään aikaan.

Virvon, varvon, tuoreeks’, terveeks’

Mun mielestä tuo virpomisperinne on ihana. Itse kävin lapsena kavereitten kanssa lähes vuosittain naapuruston läpi, huolella koristellut vitsat kainalossa, trullivaatteet niskassa ja loru tarkasti harjoiteltuna. Meidän omien lasten virpomisreissut eivät ole niin laajamittaisia. He käyvät ainoastaan mummilassa ja mun siskolla, mutta tärkeä ja valmisteltu hetki se silti on.

Varaan aina virpojille jotain palkkaa, vaikka heitä ei niin monia täällä päin liikukaan. Muutama silti osuu aina paikalle.
Ollaan otettu myös työpaikalle vuosittaiseksi perinteeksi se, että palmusunnuntaina meidän henkilöstön saa käydä virpomassa ja vitsaa vastaan saa asemaltakin karkkipalkan. Ilmoitetaan tästä aina Facebookissa aseman sivuilla ja on ollut ihan mieletön ilo huomata, kuinka vuosi vuodelta vitsamäärä vain maljakoissa kasvaa. Kiva, että lapset ovat ottaneet myös huoltoaseman kierrospaikakseen.

Tämä työpaikan liittäminen virpomisperinteeseen lähti puhtaasti siitä, kun luin somesta, ettei eräällä vastikään paikkakunnalle muuttaneella taaperolla ollut mitään paikkaa, missä olisi uskaltanut käydä ovella kolkuttelemassa, kun kaikki sukulaisetkin asuivat kauempana. Kenen tahansa ovelle ei uskaltanut mennä, koska kaikki eivät virpojista tykkää. Hänen äitinsä sitten kyseli Facebookin kuntaryhmässä etukäteen osoitteita, joihin tämä pikkuinen voisi mennä luvan kanssa virpomaan. Asia kävi mun sydämeen ja halusin järjestää niin, että edes yksi paikka olisi kaikille avoin. Ilman luvan kysymistäkin.

Perinteitä?

En ole koskaan pitänyt pääsiäistä mitenkään juhlittavana juhlana. Siis samalla tavalla, kuin esimerkiksi joulua. Siksi meillä ei varmaan ole juurikaan pääsiäisperinteitä. Ruohot tietysti laitetaan joka vuosi kasvamaan ja maalataan niiden sekaan kananmunankuoria koristeiksi. Ekan pääsiäispäivän aamuna etsitään suklaamunia. Toisinaan askarrellaan ja lähetellään kortteja.

Välillä olen miettinyt pitäisikö itsekin liittää pääsiäisen pyhiin jokin ruokajuttu. Kun tuntuu siltä, että kaikki muut panostavat ruokailuun ja lampaanviulu minttukastikkeella koristaa useampaakin pöytää. Ja tietysti pashaa jälkiruoaksi. Me syödään yleensä jotain tavallista, kuten makaronilaatikkoa porkkanaraasteella. Joskus ollaan kyllä laitettu uunipaistia ja perunoita. Olen vain niin surkea kokki, etten ole tähän saakka päässyt ajatusta pidemmälle. Jälkkäreitä ja kahvitarjoomuksia sen sijaan teen mielelläni.

Tässä muutama vuosi sitten, palmusunnuntaita edeltävänä päivänä koristeltiin lasten kanssa virpomisvitsoja. Kun lapset olivat menneet nukkumaan, aloin katsella arvostelevalla silmällä keittiön pöydällä olevassa maljakossa odottavia oksia. Toiset olivat ihan askeettisia. Niihin oli kiedottu vain yhdet piipunrassit varteen.

Minä totesin miehelle, ettei meidän pikkuinen jaksanutkaan sitten koristella oksiaan loppuun saakka. Ja ettei tuollaisilla nyt voi mennä virpomaan ketään. Otin kamppeet uudelleen esiin ja aloin kieputtaa oksille lisää rasseja, sulkia ja tipuja. Kun oksat olivat kunnossa, menin nukkumaan.

Seuraavana aamuna istuessani aamupalalla kuulin, kun esikoinen huokaisi tyrmistyneenä takaani, kuka on mennyt pilaamaan hänen oksansa. Että nyt ne olivat täynnä kaikkea, kun hän halusi jättää ne sinä vuonna enemmän luonnollisen näköisiksi. Voi sitä selityksen määrää… Sain kiertää sitten kaikki koristeet pois joka oksasta, miehen nauraessa makeasti vieressä. Silloin päätin, että jatkossa en puutu lasten koristeluihin. Vitsa kuin vitsa.

Iloa viikonloppuun puhallellen,
Emppu

You may also like...

Vastaa