Olin kaksikymppisenä hetken töissä lelukaupassa. Unelmieni työpaikka muuten. Jos jokin liike näyttää ihan minulta, se on yhdistetty lelu- ja kirjakauppa. (Still dreaming).
Rakastin purkaa kuormia. Löytää paketeista uusia leluja. Tehdä niistä myyntiesittelyitä.
Mutta.
Tuon kaupan kassakone oli mun kutosen matikkapäälle enemmän kuin painajainen! ”Kassa” oli kelassa kulkeva jäljentävä paperiliuska, johon käsin (!!!) kirjattiin tuote, kappalemäärä sekä hinta.
Miettikää sitä vähänkin ruuhkaisampaan aikaan. Tai jos ei muuten tullut ruuhkaa, niin kyllä sen kassasysteemin ansiosta tuli.
”Ahaa. Sulla on siinä Monopoli, jonka hinta on… joo, missäs se hinta on? Nyt pitää käydä äkkiä tsekkaamassa hyllynreuna. Ihan pikku hetki.
Noin. Ja sit oli tuollainen… mikäs tää on? Okei. No mä kirjoitan tähän, että nuken tuttipullo, jossa nestettä sisällä. Ja sen hinta… Ööö, sekin on hyllyssä. Ihan toinen pikku hetki.”
Ja jos oikein kävi tuuri, siinä välissä käytiin vielä paketoimassa jotain.
Me ei saatu käyttää laskinta, koska esimies ei halunnut, että totutaan siihen liikaa. Ei sitten hätätilanteessa osata laskea päässämme ollenkaan.
Jotta tilanne realisoituisi hieman, laitan tähän muille huonoille matemaatikoille esimerkkitilanteen. Kassalla on viisi ihmistä jonossa ja sulla lukee edessä seuraava listaus:
11,90 + 8,70 + 24,95 + 15,40 = (paniikki).
Kun saat hiki päässä lasketuksi yhteissumman ja asiakas ojentaa setelin, iskee uusi kauhu. Paljonko annan takaisin? Mieli kun askartelee vielä edellisten derivaattojen parissa.
Puhumattakaan siitä, kun joku halusi maksaa osan käteisellä, osan kortilla. Lasket siinä erotusta, lyöt eka käteiset ja lopuksi kaivat viiden kilon käsipainon kokoisen korttihöylän alahyllyltä ja alat kirjata tietoja tositteeseen.
Huh! Kiitos, hei! Ja seuraava asiakas.
Sain myös ensitöikseni opetella paketoimaan kauniita lahjoja. Paperin mittaaminen oli tarkkaa, jotta paketin taitteista ei tulisi liian pitkiä. Yksi pala teippiä per sauma (käytin salaa enemmän) Ja lopuksi ruusuke päälle. (Niitä taiteiltiin varastoon kaikki ylimääräiseksi jäänyt aika).
Arvaatteko, mikä oli paketoinnin ensimmäinen sääntö?
Hintalappu pois tuotteesta. Liimaa se pöydänkulmaan, jotta voit vielä näyttää lopuksi asiakkaalle,että se on poissa.
No. Nyt on jo sen verran vuosia välissä, että voin myöntää unohtaneeni yhden kerran.
Nainen tuli pienen tytön kanssa julmetussa kiireessä ostamaan synttärilahjaa. Rahastin ja kiiruhdin paketointipöydälle. Kierittelin lahjan ylpeänä pakettiin. Näin sitä osataan nopeasti ja hienosti. Ojensin lahjan asiakkaalle ja toivotin hyviä juhlia.
He lähtivät ja minä jäin irrottelemaan hintalappua pöydänkulmasta. Öööö. Mistä pöydänkulmasta? Missä hemmetissä se lappu on? Sydän kylmänä tutkin paketointipöydän alusen ja ympäristön. Lopulta tajusin, että hinta oli siinä lahjassa kiinni edelleen.
Mietin, että mun esimies syö mut lounaaksi. Niin paljon hintalappuasiaa oli painotettu ennakkoon. (En siis kertonut hänelle. Mutta ei kertonut asiakaskaan. En ainakaan saanut mitään palautetta asiasta. Koskaan).
Joskus voin kertoa teille siitä, kun työskentelin kesäduunissa isohkon firman puhelinvaihteessa ja etsittiin asiakkaan kanssa about puoli tuntia hänelle oikeaa tapaamista.
Hänellä oli sovittu miitti ja kaikki kuviot valmiina. (Puhumattakaan jumalattomasta kiireestä, jonka hän muisti ottaa esiin joka käänteessä). Kukaan ei kuitenkaan ollut ottanut huomioon yllättävää muuttujaa, joka sillä kertaa tunaroi neiti Näpsän muodossa vastaanottotiskin takana.
Voi näitä ihania työmuistoja 💖
Iloista viikkoa toivottaen, Erja
IG Sydänmuruja-blogi