Päivittäin tapaa monia ihmisiä. Jotkut tapaamiset ovat ennalta sovittuja, suurin osa satunnaisia kohtaamisia.
On mielenkiintoista, että pienen osan näistä sattumanvaraisista tapaamisista saattaa muistaa monia vuosiakin jälkeenpäin.
Tuiki tuntematon ihminen tekee tai sanoo jotakin siihen hetkeen tai sinun elämäntilanteeseesi tarvittavaa tai sopivaa ja koskettaa sisintäsi oikein kunnolla. ”Hän huomasi, että olen uupunut” tai ”Hän näki, että tarvitsen pari ystävällistä sanaa jaksaakseni eteenpäin”.
Muistan, kun mieheni pappa sairastui ja joutui useaksi viikoksi lähes kokonaan sänkypotilaaksi. Mummo hoiti silloin häntä kotona. Kun menimme heitä auttelemaan, kysyin ensimmäisenä keittiössä miten pappa on voinut ja sen jälkeen kysyin, kuinka mummo jaksaa. Hän alkoi kyynelehtiä ja sanoi, että olin ensimmäinen, joka kysyi miten hän jaksaa, kun kaikki olivat kiinnostuneita vain papan hyvinvoinnista. Hänelle tuli hyvä mieli siitä, että myös hän oli tärkeä.
Pysytään yhteyksissä!
Mielestäni on surullista, että ihmisten aito kohtaaminen on tämän päivän maailmassa kokenut jonkinlaisen inflaation. Vierailukulttuuri on erilaista kuin lapsuudessani, koska ihmisillä on tämä päivänä jatkuva kiire ja useinkaan aikataulut eivät sovi ihan helposti yhteen. Enää ei poiketa ohikulkiessa kylään, kuten ennen saatettiin tehdä.
Samoin jatkuva palveluiden vähentäminen ja oikeiden ihmisten korvaaminen automaateilla, saattavat poistaa monien vanhempien ihmisten ainoat ihmiskontaktit viikossa. He ovat eläneet monia vuosikymmeniä aikaan, jolloin asioita hoidettaessa saatettiin jutella sivussa muitakin kuulumisia. Tänä päivänä sellaiseen harvoin on mahdollisuuksia.
Nykyään hoidetaan paljon yhteydenpitoa somessa, viestein ja sähköpostilla. Upeaa siinä mielessä, että pitemmänkin matkan päässä olevien ihmisten kanssa kosketus säilyy jollain tavalla. Ja tekniikan avulla pienetkin asiat on helppo selvittää nopeasti.
Oikeaa juttuhetkeä kasvokkain ei kuitenkaan korvaa mikään. Ei edes puhelinsoitto. Näitä face to face-hetkiä pitäisikin sisällyttää elämäänsä säännöllisesti.
Puhuminen hopeaa, kuunteleminen kultaa
Tästä päästäänkin keskustelutaitoihin, joita olen omalla kohdallani koittanut hioa jo monia vuosia.
Kunnon keskustelu- ja etenkin kuuntelutaidoista, on paljon hyötyä joka puolella elämässä. Se ei yksin riitä, että kuulee, mitä toinen sanoo, jos ei todella sisäistä jutun ydintä. Ja se onkin omasta mielestäni vaikeampi osuus. Kuunnella oikein.
Kuinka moni meistä on joskus keskustellut jonkun henkilön kanssa, joka tekee koko ajan kaikkea muuta, paitsi aidosti kuuntelee.
Joku saattaa ihan oikeasti vaikka leikata kynsiään ja järjestellä viereisiä tavaroita samalla, kun toinen purkaa vieressä sydäntään.
Tai hän keskeyttää puheesi pienin väliajoin esittäen välihuomautuksia ja lisäkysymyksiä tai huomauttaa ihan puun takaa, että ulkona lentääkin kurkiaura. Lintujen ihailun jälkeen ei kukaan enää muista mihin jutussa jäätiinkään tai keskustelu tuntuu niin merkityksettömältä, ettei sitä vaan halua jatkaa.
Itse en tällaisille ihmisille uskoudu kuin kerran ja sekin kerta on yleensä todella lyhyt. Sen jälkeen keskustellaan jatkossa pinnallisemmista asioista, joiden ei niin tarvitse tulla kuulluksikaan.
Sitten, kun sulla on vastapuolena ihminen, joka ihan todella keskittyy siihen mitä sanot, tulee sellainen olo, että olet tärkeä. Että juuri sinun sanomisellasi on merkitystä.
Hän katselee silmiin, nyökkäilee kertoen, että on ymmärtänyt asian ja puhuu vasta sitten, kun toinen on sanonut sanottavansa.
Tällaisten ihmisten kanssa viisikin tuntia keskustelua on liian lyhyt aika.
Läsnäoleva kuuntelu on taito, jota olen itse koittanut opetella jo pidemmän aikaa. Tämä on yksinkertaisimmillaan juuri sitä, että keskittyy vastaanottamaan toisen puhetta – tekemättä tai miettimättä samalla muita asioita. Ja malttaa jättää omat kommenttinsa siihen hetkeen, kun toinen on asiansa puhunut.
Moni meistä kuitenkin kuuntelee vain osan toisen puheesta, alkaen kuunnellessaan jo miettiä omaa vastaustaan, jolloin loppu jutusta menee ohi korvien.
Tämä on ollut mun helmasyntini melkein aina. Olen osittain liittänyt sen ujouteeni ja siihen, että nuorempana oli vaikea keksiä puhumista ja vastauksia vieraampien ihmisten kanssa jutellessa, jolloin aloin jo keskustelun aikana muotoilla vastauksia päässäni. Tosin nämä hetket olivat aina enemmänkin juhlissa ja kokouksissa tapahtuvaa pinnallisempaa juttelua, mutta silti. Tapa jäi ikäänkuin päälle.
Tämä nyt ei liity varsinaisesti asiaan, mutta
mulla on myös ollut toinen hassu tapa (joka välillä tunkee vieläkin elämään mukaan), että soittaessani johonkin ”virallisemmalle” taholle, kirjoittelen paperille tukisanoja ja pari aloituslausetta. Ihan hölmöä, mutta luulen, että joku muukin jossain harrastaa samaa. Tämä tapa sai alkunsa nuorena aikuisena, kun pari kertaa soitin johonkin virastoon ja unohdin soittopelossani asiani, kun joku vihdoin vastasi puhelimeen.
Pieniä tekoja, isoja vaikutuksia
Vuosien mittaan olen huomannut, että päivittäisillä kohtaamisilla on yllättävän suuri merkitys. Ne voivat viedä oman päivän syvälle alamäkeen tai nostaa meren pohjasta. Viedä kaiken toivon tai antaa voimia koittaa jotain asiaa vielä uudelleen.
Jokainen on vastuussa siitä, kuinka kohtaa toisen ihmisen. Läsnäollen vai välinpitämättömästi. Nähden vai ohi katsoen. Arvostellen vai hyväksyen. Voimauttaen vai maahan polkien.
Joka päivä maailmassa joku tarvitsee tulla nähdyksi tai kuulluksi.
Joku tarvitsee ystävällisen sanan tai kannustavan hymyn.
Joku tarvitsee hellän kosketuksen olkapäähän.
Joku kysymyksen ”Kuinka voit?”.
Joku tarvitsee hetken, kun keinutat hänen lastaan pihalla, että hän ehtii syödä rauhassa.
Joku tarvitsee kahvihetken, jolloin jutellaan niitä näitä.
Nämä ovat antajalleen loppujen lopuksi hyvin pieniä hetkiä ja tekoja, mutta niillä saattaa olla jonkun elämään hyvinkin kauaskantoisia, jopa pelastavia vaikutuksia.
Halauksin,
Emppu
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76
