Kirjoittelin eilen yhtä käsistä. Jonka vaihdoin hetken päästä toiseen. Ja sen toisen vielä kolmanteen.
Kun olin käyttänyt kaksi tuntia, saaden aikaan paljon naputusta ja pelkkää tyhjää, alkoi mielessäni pyöriä lause: joskus osaan, joskus en, on taitopuoli oikullinen. Siitä tämä lorunen sitten sai alkunsa.
Joskus tekstiä lähtee heittämällä ja sitä saa aikaan monta sivua ihan pienessä hetkessä. Toisinaan sitä ajaa tarinaa takaa pitkin maita ja mantuja, saaden ruudulle vain yhden lauseen. Joka sekin pyyhitään lopuksi pois.
Mutta tässä siis lyhyt rallatus luovuuden mutkikkaasta luonteesta.
Luovuuden lukko
Joskus osaan, joskus en,
on taitopuoli oikullinen.
Se toisinaan rivejä metreittäin rustaa,
sen jälkeen ei sanaakaan tuu ilman tuskaa.
*
On luovuus kuin tuuli,
se suuntia vaihtaa,
ja sanojen virta
murhemieltä kaihtaa.
Mut hyvä on,
kun tiedän sen,
Tämän prosessin
lopputuloksen:
*
Kun hetken taas katselen
tyhjää ruutua,
ja rauhassa annan
ajatuksen puutua.
Sieltä hiljaisuudesta
uusi hahmo herää,
ja sanat taas ympärilleen
saduksi kerää.
Mieheni täytti eilen 50 vuotta. ❤️ Onnea hänelle vielä tätäkin kautta!
Tein hänelle someen onnittelupostauksen, jossa oli hänestä muutama vanha kuva kollaasina sekä seuraava runo(nen), jonka askartelin edellisenä iltana puolenyön maissa.
Iki-ihanan Forrest Gumpin äiti sanoi aina, että elämä on kuin suklaarasia. Koskaan ei tiedä mitä saa. Siitä samasta kertoo tämä onnitteluriimi.
Kultalanka
Kultalanka elämän
kiertyy kauniille punoksille,
minkä värin päättääkään valita
se vuosille seuraaville?
*
Rakkaudenko punaista
se riveillensä rustaa?
Vai keriikö auki murhetta
käyttäen lankaa mustaa?
*
Ehkä sittenkin valitsee ilon,
siitä keltainen solmu saa tulla.
Jos vihreän päätyy lisäämään
puhaltaa uusia tuulia sulla.
*
On elämä täynnä yllätystä,
se vuoroin ylös ja alas vie.
Onnea viidellekymmenelle,
olkoon pitkä ja kaunis sun elosi tie.
Sellaisia sanaharkkoja tänään. Toivon mukaan niiden avulla tarinakin alkaa taas kulkea paremmin.
Ja pari sanaa vielä otsikon kuvasta.
Olen välillä laittanut Instaan piirroksia, joita luonnostelen suttupaperille pilke silmäkulmassa miettiessäni asioita. Kuten juhlien tarjottavia, uutta käsistä tai sitä, mitä istutan ensi kesänä vihannespenkkiin jne.
Tämän kerran hahmoksi valikoitui Vilho Voitatti. (Ja joo, hän on lainannut hattunsa kuosin naapurin Kerttu Kärpässieneltä).
Vilho on kuvassa kokeilemassa, onko ensimmäinen yöpakkanen jo puraissut puolukat passeleiksi.
Vilho on itsekin varautunut lähestyvään viimaan huopatossuilla ja kaulaliinalla.
Hurmaavaa viikonloppua!
-Erja-