elämä perhe

Hei me harrastetaan

Aikana, kun meidän lapsista kumpikaan ei ollut vielä koulussa, pohdin paljonkin heidän harrastuksiaan. Henkilökohtaisesti en pidä alle kouluikäisten harrastuksia välttämättömänä (en kyllä kouluikäistenkään), mutta ulkoapäin tuleva ”sosiaalinen paine” antoi ymmärtää, että kyllä pienenkin kannattaisi johonkin harrastetoimintaan osallistua. Vaikka pelkästään muiden lasten tapaamisen vuoksi.

Jos oman lapsen harrastaminen jäi nenänkaivuuseen hiekkalaatikolla, sitä koki jotenkin olevansa huono äiti, jonka lapsi jää paitsi jostain elämää suuremmista kokemuksista. Kaiken lisäksi päälle painoi tunne, että piti jatkuvasti selitellä muille, miksi näin. 
Muistan, kun lapset syksyllä vietiin kerhoihin, juttelivat vanhemmat usein pihalla siitä, kenen lapsi on missäkin harrastuksessa ja kuinka monta kertaa viikossa. Kuulosti siltä, että porukan kuningas oli aina hän, jonka lapsen kalenteri oli kaikkein täysin. Jo tuolloin ajattelin, miltä sellaisista lapsista mahtaa tuntua, kun vapaa-aikaa perheen tai kavereiden kanssa olemiseen löytyy jo siinä vaiheessa niin kovin vähäisesti. Lapsi väsyy siinä missä aikuinenkin ja kaipaa myös suunnittelematonta aikaa elämäänsä.   
Pari-kolmevuotiaalle leikki-ikäiselle on suht vaikeaa keksiä mitään järkevää harrastusta, sillä hän ei itse osaa vielä sanoa, mistä olisi kiinnostunut. Tuon ikäinen kun tekee vähän kaikkea. Heidän harrastuksensa valitaan siis puhtaasti vanhempien mieltymysten mukaan. Tämäkin mua mietitytti siihen aikaan, sillä en halunnut itse alkaa ohjailemaan liikaa lasten mielenkiinnon kohteita sellaiseen suuntaan, mikä mua itseäni kiinnostaa. 
Silti meinasin sortua siihen sudenkuoppaan… 
Muistan hetken, kun meidän kuopus päätti haluta olla Anniina Balleriina ja aloitti lastentanssin. Hänen ryhmässään kaikille hommattiin samasta paikasta vaaleanpunaiset tyllihameet, valkoiset sukkikset sekä valkoiset harjoitusbalettitossut. Katselin liikkeessä silmät sumeina baletin kietaisuhameita, kärkitossuja, säärystimiä ja glitterkoristeisia treenikasseja. Muistelin omia tanssivuosiani. Olin hurmiossa koulun keväisessä tanssiesityksessä. 
Sitten täytettyään viisi, tyttö ilmoitti kesällä, ettei haluakaan enää jatkaa balettia, vaan lähtee jumppaan ja telinevoimisteluun. Minä siihen, että mitämitämitä – oletko nyt ihan varma tästä? Sehän on niin kivaa ja ope on ihana ja blaablaablaa. Tyttö seisoi järkähtämättä mielipiteensä takana (olen niin ylpeä siitä) ja tyllihame jäi sinä syksynä kauppaan. Minä sitävastoin sain tilaisuuden miettiä mielessäni, miksi tyttäreni baletin lopettaminen oli tuntunut niin vaikealta palalta. 
Syvällä sisimmässäni olisin halunnut nuorempana jatkaa vielä tanssia, mutta terveys alkoi reistailemaan. Kuka tietää, ehkä pääsin näin lapseni kautta osaksi omaakin unelmaani. Soimasin itseäni, kun huomasin tämän reaktion, sillä koitan aina pitää mielessä, että lasten täytyy saada elää oma elämänsä polku. Ei elää tehden todeksi vanhempiensa toteutumattomia haaveita. 

Mitäs meillä sitten harrastetaan?

Me ei olla ikinä tyrkytetty lapsille mitään harrastusta, vaan jos heitä on alkanut kiinnostaa jokin laji, ollaan mietitty yhdessä, olisiko sitä mahdollisuus käydä kokeilemassa jossakin ja kiinnostaisiko sellainen mahdollisuus lasta itseään. 
Ihan pienten (2-4-vuotiaitten) harrastukset olivat juuri jotain jumppaa tms., eivätkä keskittyneet mihinkään tiettyyn lajiin. Kunhan tunneillaan kiipeilivät ja heittivät kuperkeikkoja. 
Erikoistuneempaan suuntaan harrastukset lähtivät silloin, kun lapset alkoivat itse olla kiinnostuneita harrastamisesta ja mieltymykset sekä omat lahjat ohjasivat jo mielenkiintoa tiettyihin kohteisiin (esim. esikoisella taideaineisiin, kuopuksella liikuntaan). 
Meidän esikoisen eka harrastus oli temppujumppa, jossa hän kävi 3-5-vuotiaana. Oltiin käyty kyseisessä paikassa leikkimässä jo aiemmin ja esikoinen oli innokas, kun kysyin haluaisiko hän mennä kokeilemaan. Kuusivuotiaana hän aloitti kuvataidekerhon, jossa jatkaa edelleen. Hän on kokeillut myös lentopalloa sekä ilmajoogaa ja nyt hän aloittaa popjazzlaulutunnit.
Esikoinen on luova persoona, joka tykkää yksilölajeista. Olen sitä mieltä, että hän on löytänyt itselleen hyvät harrastukset. Kuvis ja laulu ovat niin hänen näköisiään juttuja. Hän on kaivannut jotain musaharrastusta jo pari vuotta, mutta tähän saakka ei ollut tullut mitään mielenkiintoista eteen. 
Meidän kuopus on oikea harrastemagneetti ja ryhmälajityyppiä. Hän on yli-innokas tekemään kaikkea, koko ajan liikkeessä ja haluaisi kokeilla niin montaa lajia, että hänelle pitää laittaa aina stoppia. Hän on ollut lastentanssissa, esibaletissa, temppujumpassa ja telinevoimistelussa. Nyt hän olisi halunnut kokeilla polea (eli tangolla tehtävää jumppaa / tanssia) sekä showtanssia, mutta ikä ei ihan niihin riittänyt. Niinpä hän valitsi tämän syksyn harrastuksikseen parkourin ja jazztanssin. 
Olen aina toivonut, että jos lapset harrastavat, he kokeilisivat niin montaa lajia, kuin haluavat. Että vaihdellaan ja katsotaan, mikä sitten sytyttää suurimman kipinän. Sitä olen myös koittanut painottaa, että harrastukseen lähtemisen pitää olla aina kivaa, eikä koskaan pakollista. Sen tehtävänä on tuoda elämään rentoutta ja hyvää mieltä, ei enää lisää suorittamista kaiken muun arjen lisäksi. Eikä ole pakko harrastaa mitään, jos ei halua. 
Pari rajaa me ollaan miehen kanssa asetettu harrastusjutuissa lapsille. 
Kaksi harrastusta on maksimi per lapsi. Ja se tarkoittaa myös sitä, että ne harrastukset ovat sellaisia, että niitä on vain kerran viikossa. Muuten menee liian vilkkaaksi kuljettelurumbaksi ja siitä kärsii taas kaikki muu arki. 
Ollaan myös miehen kanssa päätetty, että emme ala käyttämään viikonloppuja harrastuksiin. Viikonloput pyhitetään yhdessäololle, suunnittelemattomalle ajalle ja sille, että voi tehdä asioita extempore, miettimättä sitä, kenen harjoitukset nyt olivatkaan ja mihin aikaan. 
Kun meidän esikoinen kokeili lentopalloa, mulle tuli suurena yllätyksenä se, kuinka järjestäytynyttä toimintaa sellainen onkaan. Sama pätee varmaan ainakin futikseen ja lätkään. 
Jo ennen ensimmäistä tuntia meidät liitettiin wappiryhmään, jossa alettiin puhua ekoista peleistä (jotka olivat jo kuukauden päästä aloituksesta) sekä siitä, koska joukkueasut tulee tilata (heti ekalla tapaamiskerralla). Lisäksi jaettiin valmiiksi lukumääriä siitä, kuinka monta kertaa kunkin vanhemman tulisi olla peleissä myyntihommissa tai tuomaroimassa (?) . 
Katseltiin mieheni kanssa tukka pystyssä viestiketjua ja mietittiin, mihin hemmettiin oltiin päämme laitettu. Poika halusi lähteä lätkimään lentopalloa ja meitä värvättiin jo pelikuljetuksiin Ouluun (viikonloppuna tietysti) sekä makkarakojulle. Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa!!!!
Jos jäbä olisi lajiin tykästynyt, tottahan me oltaisi hänen sitä suotu jatkavan, vaikka se sitten olisi työllistänyt meitäkin siinä sivussa. Hän kuitenkin kävi pari kertaa, totesi, ettei ollut hänen lajinsa ja jäi pois. 
Tämä tutustuinen jätti kuitenkin meille vanhemmille huonon fiiliksen tiettyihin lajeihin. Miksei vain voida palloilla rennosti harrastustyyliin ja harjoitella porukassa erilaisia lyöntejä ja muuta? Vähän kuin koulun liikkatunneilla. Miksi pitää alusta saakka vetää juttu peleihin ja suorittamiseksi? Jos haluaa edetä ja käydä pelireissuilla, olisi sellaiselle porukalle sitten omat joukkueensa. 
Kaikki eivät halua ammattilaisiksi. Mihin menevät he, jotka haluavat vain pelata lentistä / futista / lätkää / korista  – ilman seuratoiminnan tuomaa lisähommaa?
Me ei mieheni kanssa harrasteta mitään. Jos nyt ei kävelylenkkejä voi harrastukseksi sanoa. Mieheni kävi pelaamassa säbää parina vuonna, nyt aikataulut eivät ole osuneet kohdilleen. Tennistä me ollaan lätkitty nuorena molemmat ja sitä olisi joskus vielä kiva kokeilla kunnon kentällä. Mun reuma ei vaan välttämättä enää tykkää juoksuaskeleista ja nopeista suunnanmuutoksista.
Oikein ihanaa alkanutta viikkoa!
Emppu
 

You may also like...

2 Comments

  1. Mä olen siitä kurja äiti, että kaksi harrastusta lapsella pitää olla, joista ainakin toinen liikunnallinen. Harrastuksen saa vaihtaa toiseen, mutta vasta kolmen käyntikerran jälkeen vaihtoilmoituksesta. Päätös pitää perustella sekä vanhemmille että harrastuksen vetäjälle. Tämä koska erityisesti pidemmän tauon, kuten kesäloman jälkeen, meillä ei oikein mikään kiinnostaisi ja parin käyntikerran jälkeen on usein tullut valaistus, että hei tämähän onkin kivaa. Pitää itse kertoa vetäjälle, koska kun asioita on tutkittu pidemmälle, niin paljastuu, että lopettamishalun taustalla on jonkun kaverin poikkipuolinen kommentti, ei suinkaan oma mielipide. En myöskään tykkää asioiden kesken jättämisestä sillä tavalla, että vain lopetetaan meneminen (yliopistolla moni opiskelutoveri vain droppasi kursseilta mikä aiheutti sitten ongelmia muillekin). Mielellään käyvät tällä hetkellä teinityttö kilpatanssissa ja partiossa (tanssissa tällä hetkellä 5 kertaa viikossa), pojat partiossa, judossa ja tekniikkauinnissa. Uinnin saavat halutessaan lopettaa kun uimataito on vähintään 200m. Koska hukkuminen ei ole vaihtoehto.

  2. Heippa!
    Lämmin kiitos kommentistasi.
    Et sä ole kurja äiti millään tavalla, kaikki me ollaan ihania : )
    Mun mielestä on aivan mahtavaa, kun saadaan välillä kirjoituksista aikaan keskustelua ja samalla kuulee muiden perheiden tapoja ja ajatuksia eri asioista. Kaikki ihmiset ovat erilaisia ja kaikkien suhtautuminen myös harrastuksiin on erilainen. Postauksessa oli meidän perheen ajatuksia kyseisestä aiheesta, eikä varmaan suurikaan osa allekirjoita niitä mietteitä. Mutta tälläkin elämän alueella, on niin monta oikeaa tapaa, kuin on perhettäkin. Ihanaa viikon jatkoa sulle : )
    Emppu

Vastaa