Paavi siunattiin viimeiselle matkalleen viikonloppuna. Nettilehtien klikkiotsikoista päätellen päähuomio hautajaisissa kiinnittyi kuitenkin huonovointisen oloiseen Trumpiin, Ukrainan ja Amerikan presidenttien hetken tapaamiseen sekä pukeutumisen etikettivirheisiin (!!!!)
Saimme kauhistella sitä, kuinka muutamalta naiselta puuttuivat käsineet. Parilta oli unohtunut hattu tai suruhuntu päästä. Ja pari miestä oli pukeutunut tummansiniseen pukuun mustan sijaan.
Mitä väliä?
Viisas ja herttainen mummoni sanoi aina, ettei vaatteilla surra. Aloinkin ihan oikeasti pohtia, kenen kankkua se hankaa, että jonkun puku on sattunut olemaan ”väärän värinen”? Paavin? Saattoväen? Median? Lukijoiden? Pukeutumisalan asiantuntijoiden?

Ymmärrän toki sen, että etiketillä pyritään siihen, ettei ihan karmaisevia virheitä satu julkisissa juhlallisissa tilanteissa. Etiketti tarjoaa kartan, jonka avulla voi suunnistaa itselleen tuntemattomassa hetkessä. Silti sekin on ihmisten luoma käytäntö. Etiketin ei tulisi olla joustamaton säädös, jonka ohittamisesta joutuu henkisiä tiilenpäitä lukemaan.
Sitä paitsi, kuka on oikeasti sitä mieltä, että musta puku kunnioittaa enemmän vainajaa kuin tummansininen?
Kaikella ystävyydellä, vainaja ei enää tiedä missä vaatetuksessa hänen saattoväkensä kulkee. Jos tietäisi, ei välittäisi. Hänelle olisi varmaan tärkeämpää se, että paikalla on ihmisiä, jotka haluavat muistaa häntä ja hänen elettyä elämäänsä. Siisteissä, hiukan juhlavammissa vaatteissa.
Seuraan paljon uutisia, enkä halua edes ymmärtää, että tuollaiset asiat saavat niin paljon palstatilaa.
Maailma on täydessä kaaoksessa. Pahuus tuntuu nousevan joka puolella. Kännykät tuhoavat lukutaitomme ja kuntomme. Muutamien vuosikymmenten kuluttua tekoäly korvaa oman ajattelumme.
Ilmastonmuutos etenee. Kuivuus ja lämpö lisääntyvät. Elintila pienenee ja eläinlajeja kuolee sukupuuttoon.
Mutta onneksi meillä on pukeutumisetiketti, jota voimme valvoa ja josta voimme kirjoittaa.
Rakkaudella, Erja