elämä

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin

Kuka muistaa vielä leffan ”Murmelinpäivä”? Siinä Bill Murray esittää meteorologia, joka lähtee työreissulle Punxsutawneyn pieneen kaupunkiin ja jää sinne jumiin – elämään samaa päivää aina uudestaan ja uudestaan.

Me eletään nykyään täällä Murmelinpäivää myös. Päivät ja viikot pyörii samassa järjestyksessä ja samoilla rutiineilla, oli sitten arki tai viikonloppu. Aluksi koitettiin tehdä niiden välille sentään jonkinlaista pesäeroa – enää ei jaksa panostaa.

Toinen asia, mihin ei jaksa enää panostaa, on oma habitus. En meikkaa, en nypi, en sheivaa, en leikkaa, en lakkaa enkä aina edes kampaa. (Oon palannut ihan selkeästi lasten vauvavuosiin).
Menin tässä kolme päivää samalla nutturallakin, jota aina vaan uudestaan korjailin hiuspompulaa kiristämällä. Oli sen jäljiltä pienoinen solmu hiuksissa, kun letin vihdoin avasin. Farkkuja tai muita vähääkään siistimpiä housuja en ole kiskaissut jalkaani neljään viikkoon – eläköön leggarit ja collarit!

Koitan houkutella itseni (vaikka suklaapalkalla 😁) pitämään pitkästä aikaa henkilökohtaisen hemmotteluhetken tulevalla viikolla. Ihon kuoriminen, kulmien nyppiminen, kynsien lakkaaminen ja hiusten pesu pidemmällä kaavalla saa kuitenkin ryhtiä olemukseen ja samalla hyvän olon. (Miksi se siis tuntuu niin turhalta tällaisella hetkellä, kun on vaan kotona?)

Toivottavasti hurjaa vauhtia lähestyvä kesän alku buustaa vähän tätä itsestään huolehtimisen motivaatiota. Kun ei enää voi piilotella kaikkea kuivuudesta hilseilevää ihoa vaan toppatakkien ja villasukkien alle.

Myöskään kodin järjestys ei ole enää niin viimeisen päälle. Eikä sillä kyllä ole oikeastaan niin väliäkään. Tiskit ja pyykit hoidetaan, mutta muuten meno on kuin basaarissa. Kun etätyöpisteitä vaihdetaan välillä tiiviiseen tahtiin milloin minkäkin palaverin tai Meetin ajamana, jää rompetta vähän sinne ja tänne, eikä niitä jaksa useinkaan iltaisin enää korjailla oikeille paikoilleen. Seurauksena on lumipalloefekti, joka puretaan kerran viikossa siivouspäivänä. Ja joka alkaa uudelleen kasautua yleensä alle viiden tunnin.

Uusi normaali

Tänään, kun aamupalan jälkeen köllöteltiin miehen kanssa hetki höpöttelemässä ennen ulos lähtöä, aloin miettiä sitä, kuinka nopeasti epätavallisesta on tullut uusi normaali. Puhuttiin siitä, kuinka tällaisen elämän keskellä tuo entinen hektinen arki tuntuu ihan kaukaiselta asialta. Sellaiselta oravanpyörältä, mihin on vaikea edes kuvitella venyvänsä. Ja silti siinä on lingonnut itseään jo monia vuosia.

Kun tätä karanteenia on nyt oletettavasti vielä ainakin toukokuun loppuun saakka ja siitä lapset siirtyvät sujuvasti liukuen suoraan kesälomailemaan kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi, saattaa olla, että normaali arki vaatii syksyllä hiukan enemmän kuin yritystä, että sen saa taas pyörimään automaatiolla. Ja saattaa olla myös, ettei sitä haluakaan palata enää ihan samanlaiseen arkeen uudestaan, mistä on nyt irtautunut ihan kunnolla.

Moni ihminen on vuosien mittaan (itseni mukaan lukien) huokaillut sitä, kun koskaan ei ole tarpeeksi aikaa perheelle, arjen askareille tai omalle itselle. Kun kaikki maailman aika menee työpaikalla, työmatkoissa, kotitöissä ja harrastuksissa.

Nyt, kun aika on jaettu ihan eri tavalla, sitä saattaa jossain kohti salaa miettiä, tarvitseeko elämäänsä todella sitä kaikkea enää takaisin, mistä on nyt pakon edessä joutunut luopumaan. Jos sitä kiireistä elämäntyyliä ei tarvitsisikaan omaksua enää uudestaan. Jos tämän kaiken jälkeen olisikin helpompaa laittaa oma itsensä joskus etusijalle ja sanoa muille ei. Koska, jos tässä jotain on oppinut niin sen, että elämä yllättää ja on sekä hauras, että rajallinen.

Ehkä osa palavereista voitaisiin hoitaa jatkossakin etänä. Ehkä osa harrastuksista joutaakin mennä. Ehkä jotain asiaa on jatkanut vain tavan vuoksi ja nyt se on hyvä hetki pudottaa pois. Ehkä voitaisiin jatkossakin säilyttää karanteeniperjantain perinteeksi muodostunut perheen yhteinen peli-ilta.

Tämä maailmantilanne on kaikessa kamaluudessaan loistava paikka pysähtyä. Ja konmarittaa vaatekaappien lisäksi oma elämänsä. Sillä jotkut viisaat ovat sanoneet, että ihminen tarvitsee kriisejä kasvaakseen. Liian tasaisessa elämässä ei joudu haastamaan itseään eikä kyseenalaistamaan omia valintojaan, vaan ajautuu helposti elämään ”ihan ookoota”, pohjimmiltaan epätyydyttävää elämää.

Samaan porukkaan kuuluvat viisaat ovat myös sanoneet, että kaikella on aina jokin syvempi tarkoitus. Ehkä tämänkin globaalin katastrofin tarkoitus selviää sitten jossakin kohtaa.

Halaten,
Emppu

You may also like...

Vastaa