koira

Älä ota koronakoiraa, älä jätä koronakoiraa

Kun heität pesuun menevän lakanakasan maahan vaihtaessasi petivaatteita ja puoli minuuttia myöhemmin kaksi käpälämäen kaveria seisoo kasan keskellä päät yhdessä ihmettelemässä, tiedät, että jotainhan siellä on tehty. Menet paikalle, vanhempi koira katsoo sinua ja lähtee menemään. Vilkaisee vielä pienempää lähtiessään. Pikku pörhelö ihailee lakanan keskellä olevaa pissatuotostaan niin hartaasti, ettei huomaa mitään muuta. Hetken kuluttua emäntä ihmettelee vieressä. Miten ihmeessä taas? Justhan me käytiin pihalla.

Pikkukoira vaanii ulkona isomman takana. Kyttää ison tuijan varjossa, kun toinen etsii kakkapaikkaa. Minä vahdin muutaman metrin päässä, ettei pikkuinen karkaile mihinkään. Sitten yhtäkkiä huomio kiinnittyy pieneen tassukkaan. Mitä se nyt tekee? Vanhempi koira lähtee tarpeiltaan ja pieni syöksyy tuoreen tuotoksen kimppuun ja alkaa vetää sitä suuhunsa kuin hengen hädässä. Minä kiljaisen ei ja syöksyn paikalle nostamaan pennun syliini. Koira lähtee sisään kantamalla, minä lähden siivoamaan pihalta ”tarjoilut” pois.

Seuraavana päivänä olen unohtanut koko jutun, kunnes päiväulkoilulla näen taas koirakaksikon tuijan vierellä. Voi helvetti! Lähden juoksemaan paikanpäälle, mutta myöhästyn. Vanhempi koira tulee muina miehinä vastaan ja tepsuttaa sisälle. Pikkukoira tulee naama ruskeana muutaman askeleen perässä, papana vielä suupielessä roikkuen. Voi sitä molemminpuolista tunteen paloa, kun lähdetään naama- ja hammaspesulle. Yök!

Jep. Ja vastaavia tarinoita riittää kyllä. Niin ihania kuin koirakansalaiset ovatkin, ei se elo aina ole niiden kanssa pelkkää juhlaa.

Mua huoletti jo viime keväänä, kun kuulin koirabuumista, joka heräsi koronarajoitusten alkaessa. Moni ihminen täytti koirankaipuunsa saman tien, kun kerrankin oli enemmän aikaa. Kun me hankittiin kesällä toinen malta, kertoi kasvattaja yhden illan aikana tulleen kymmeniä tiedusteluja pennuista. Voisikin siis sanoa niin, että nyt on myyjän markkinat.

En ole tutustunut tilanteeseen netissä, mutta luulen, että myös koirakaupan musta pörssi käy aika kuumana. Pentutehtaat käyvät täysillä, kun kysyntää kerrankin on reilusti yli tarjonnan monen rodun suhteen. Emot kärsivät ja pennuista tulee heikkoja. Huonokuntoisia ja helposti sairastuvia. Ehkä lyhytikäisiäkin. Vaikka koiran tarve olisi kuinka suuri, ei koiraa saa koskaan hankkia tällaisista paikoista. Ikinä.

Toinen asia, mitä pohdin kovasti jo vuosi sitten oli tämä. Jos ihmisellä, joka hankkii koiran korona-aikana lisääntyneen ajan vuoksi, ei ole aiemminkaan ollut aikaa koiralle, miten sitä riittää sitten, kun tämä ajanjakso ”normalisoituu” edes osaksi ja kaikki menot palaavat suht edelliselle tasolle?

Kun työt, harrastukset ja muut menot pamahtavat taas päälle, miten tassutoverin käy silloin?

Aina on sanottu, että lapsia ja koiria ei saa verrata toisiinsa missään yhteydessä. Että lapsi ei ole sama, kuin lemmikki.

Totta, mutta vertaan kuitenkin tilanteeseen suhtautumista, sillä monissa perheissä koetaan väsyttävänä jo lasten vauva-arki, jolloin vauva ja myöhemmin taapero on kokovartalohuolehdittava aamusta iltaan. Ihmisentaimi, joka ei osaa pitää huolta itsestään vielä ollenkaan. Aikuisia rasittaa ja väsyttää, kun aina pitää autella ja keskeyttää omat hommansa lasten juttujen takia. Myös omat menot järjestetään ruoka- ja uniaikoja myötäillen, jos silloinkaan.

Tavallisessa tilanteessa tämä ihmisentaimi kuitenkin kasvaa ja oppii koko ajan lisää asioita. Oppii pitämään huolta itsestään, jolloin vanhemmille jää lisää vapaa-aikaa.

Koirakin kyllä kasvaa ja oppii myös asioita, mutta ei osaa pitää itsestään sen parempaa huolta kymmenvuotiaana, kuin pentunakaan. Se ei osaa kuljettaa itseään lenkillä, hakea jääkaapista ruokaa tai leikata kynsiään. Se ei osaa harjata takkuja turkista, puhdistaa korvia eikä pestä turkkiaan. Se kaipaa edelleen yhtä paljon huomiota kuin pentunakin, sillä se ei kasvata kaveriporukkaa ympärilleen ja yritä itsenäistyä isäntäväestään samoin, kuin lapsi vanhemmistaan.

Koiralta ei saa lisää vapaa-aikaa vuosien mittaan, vaan koira vaatii alusta loppuun saakka samaa hoitoa viikosta toiseen. Vuodesta toiseen. Osaamatta koskaan tehdä itse mitään enempää oman huoltonsa eteen.

Ehkä sen viisitoista-kaksikymmentä vuotta, olet siis sidottuna ulkoilu-ja ruokinta-aikoihin.  Ja itse olet silloin jo… hmmm… minkä ikäinen?

Niin.

Se on oikeasti pitkä aika pitää huoli siitä, että lemmikin tarpeet tulee täytettyä suht ajallaan. Vaikka oma steppitunti odottaisi jo tunnin päästä tai kaverit pyytäisivät työpäivän jälkeen vielä lasilliselle.

Moni ihminen unohtaa pentujen edessä kaiken järkevyyden, sillä pentuhan on söpö kuin karamelli. Se on kuin elävä pehmolelu, joka nuolee kaikkien naamat ja tulee aina iloiten vastaan. Pentu kiemurtelee selällään rapsutuksia odottaen, kokoonsa nähden liian suuret tassut polkien ilmaa kuin Singerin ompelukone. Ihmiset makaavat sen kanssa lattialla ja puhuvat höpökieltä. Heittävät palloa ja silittelevät. Haluavat kilvan ottaa karvakasan syliin. Lapset kilpailevat siitä, kuka saa tänään viedä koiran lenkille ja taluttaa koko matkan.

Kahden vuoden kuluttua koira makaa suurimman osan päivästään jossain nurkassa. Kukaan ei heitä sille enää mitään ja rapsutuksiakin saa silloin, kun itse niitä käy kerjäämässä. Perhe taistelee siitä, kenen vuoro on ulkoiluttaa koira. Kukaan ei halua lähteä. Koira on tylsistynyt ja viihdyttää itseään tuhoamalla matonreunoja ja huonekaluja. Sitä torutaan. Koirasta tulee pahimmassa tapauksessa ikuisen ystävän sijaan vaiva. Riesa. Rasite. Jotain, mikä pitää hemmetti hoitaa aina, vaikka olisi menoja. Ja harrastuksia. Niin ja se lomamatkakin olisi kohta tulossa. Kuka hoitaisi koiraa viikon?

Tästä päästään otsikon pyyntöön – älä jätä koronakoiraa. Vielä tärkeämpää on, ettet ota koronakoiraa. Kodittomia koiria kun on maailmassa jo ihan tarpeeksi.

Vaikka koira luokitellaankin laissa ”esineeksi”, on se tosielämässä kuitenkin mitä suurimmassa määrin tunteva olento. Koira kiintyy, rakastaa ja on uskollinen. Se myös tuntee tuskaa, ikävää ja ahdistusta, jos se erotetaan tutusta porukasta, jos sitä ei enää jakseta hoitaa tai jos sitä kohdellaan muuten kaltoin.

Mun uskollinen ystäväni makaa tällä hetkellä jaloissani. Siellä niistä on aina vähintään toinen, kun kirjoitan. Useimmiten molemmat.

Suhtaudun itse koiran ottamiseen samalla tavalla, kuin perheen perustamiseen (joo, siinä se vertaus lapsiin taas tuli). Koira ei ole itse valinnut syntyä tähän maailmaan. Se ei ole myöskään itse valinnut tulla meidän perheeseen. Siispä me, jotka teimme nuo valinnat sen puolesta, huolehdimme myös siitä, että sillä on mahdollisimman hyvä olla.

Koirien puolesta, Emppu

FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76

You may also like...

Vastaa