Muistan ikuisesti, kun anoppini sairastui vakavasti. Tiesin hänellä olevan välillä koviakin vatsakipuja, mutta muusta ei puhuttu. En tiennyt huolensa asteesta. En siitä, onko hän käynyt jossain tutkimuksissa. Näimmekin aika harvakseltaan.
Yllätys oli valtava, kun mieheni eräänä päivänä soitti äidilleen saamatta häntä kiinni. Hän yritti tuloksetta useaan otteeseen, kunnes kääntyi mummonsa puoleen. Sieltä hän sai kuulla äitinsä olevan lomamatkalla ulkomailla. Missä? Mummo ei muistanut. Meilläkään epäilys ei herännyt heti, sillä anoppi oli maailmanmatkaaja, joka oli tuhkatiheään reissun päällä. Jäimme siis odottamaan postikorttia, joka tupsahti postiluukkuun jokaisesta kohteesta.
Puolentoista viikon kuluttua mieheni alkoi huolestua todella. Hän soitti äidilleen usein saamatta tätä vieläkään kiinni. Mummo väitti kivenkovaan tyttärensä olevan vain jossain asioillaan tai uudella lomalla. Kyllä hän sieltä vielä palaisi.
Vielä viikko eteenpäin. Mieheni pään täyttivät huonot aavistukset. Hän sanoi mummolle, että jos tällä oli jokin tieto asian oikeasta laidasta, se olisi heti kerrottava. Ei ollut reilua pimittää aikuiselta lapselta tämän oman äidin tilannetta.
Mummo murtui kyyneliin. Alkoi selitys vatsakivuista, haimasyövästä, sairaalassa vietetyistä viikoista ja voimakkaasta kivunlievityksestä.
Tieto oli shokkijärkytys. Lähdimme heti sairaalaan, jossa anoppi makasi lähes tunnistamattoman näköisenä. Luut paistoivat läpi ihon, olemus oli todella riutunut ja kipulääke teki puhumisesta tokkuraista. Sillä kerralla saimme juteltua vielä niin, että hän oli puheissa hieman mukana. Seuraavalla kerralla hän ei jaksanut enää olla edes hereillä.
Tuosta hetkestä jolloin saimme tietää totuuden, meni kaksi viikkoa siihen, kun anoppi siirtyi ajasta ikuisuuteen.
Läheisen kuolema on aina yllättävä. Toisinaan ajatukseen ehtii kuitenkin alkaa varautua, jos sairaus on aggressiivinen ja sen tiedetään vievän nopeasti mennessään.
Muistan tuolloin ajatelleeni, kuinka paljon enemmän aikaa olisimme saaneet sopeutua, jos tilannetta ei olisi pidetty meiltä salassa. Edellisen kerran näimme anopin jouluna ja seuraavan kerran maaliskuussa, jolloin puhuimme hänen kanssaan tuon viimeisen kerran. Pimennossa olemalla menetimme kaikki hetket siitä välistä.
Kun elämässä on sairauksia ja vaikeita aikoja, sorrun joskus itsekin suojelemaan läheisiäni. Sitä ajattelee vievänsä huolen rakkailta pois olemalla hiljaa, mutta todellisuudessa tulee vain lisänneeksi sitä. Läheiset ihmiset nimittäin tuntevat omansa ja huomaavat kyllä jonkin olevan vinossa. Mutta eivät aina halua tunkeilla, vaan odottavat toisen pelinavausta.
Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole arvostella. Enemmänkin toivoa, että ihmiset uskaltaisivat herkemmin kertoa vaikeista asioista. Sillä uskokaa pois. Läheiset haluavat tietää. He tahtovat kulkea rinnalla. He tahtovat auttaa. He vain tarvitsevat siihen ”luvan”, joka annetaan jakamalla asia.
Sairauden salaaminen ei auta lopulta ketään. Kertominen helpottaa sairastunutta itseäänkin. Ja jos niin haluaa, voi toivoa muilta ettei asiasta keskustella jatkuvasti. Voi myös ilmaista, ettei halua tulla kohdelluksi hauraana, rikkoutuvana ihmisenä, vaan ihan samanlaisena kuin aina ennenkin.
Aurinkoista viikkoa joka tupaan!
Rakkaudella, Erja