Kun alkaa kirjoittaa lastenkirjaan kässäriä, yksi hauskimmista hommista on keksiä nimiä hahmoille ja henkilöille.
Ihmiset ovat sieltä helpommasta päästä, vaikka toisinaan selaan nimipäivälistaa kerta toisensa jälkeen löytämättä päähenkilölle passelia nimeä. Satuhahmojen kanssa saa kuitenkin pistää aivosolut kunnolla liikenteeseen, jotta nimi kertoisi kantajastaan jotain ja olisi (parhaassa tapauksessa) todella ikimuistoinen.
Kuten otsikon Puunrunkolaittama. Lapseni nimesi 12 vuotta sitten erään pehmonsa siten ja nauran sitä edelleen.
Toinen asia mikä tuli lasten suusta mieleen on pistos, jonka meidän kuopus antoi viisivuotiaana omalle nukelleen. Hän vei Paavon kotineuvolaan kitupiikille! Tiedä sitten, jos sellainen on vaikka tulossa viralliseen rokotusohjelmaan.
Saatoin täällä tai Instassa jo kertoillakin ihanasta Suttisen mansikkatilasta, josta haettiin heinäkuulla tämän talven vitamiinivarastot. Paikka sijaitsee Laitikkalassa.
Tuolla tilalla oli paljon kaikkea muutakin mukavaa, kuten hurmaava vinttipuoti käsitöitä pullollaan ja suloinen kahvila, jonka suosittu Brita-kakku suurine vadelmineen suli suussa.
Heidän kesäkautensa loppui menneenä viikonloppuna. Käytiin vielä pistäytymässä ja tultiin kotiin kassit täynnä maatilatuotteita. Samalla poikettiin harhailemaan hauskaan maissilabyrinttiin, joka oli ”auki” iltakymmeneen. Matkan varrella oli aurinkokennovalaisimia ja voin vain kuvitella, kuinka jännää tuolla on kulkea hämärällä. Muistellen elävästi kaikkia leffoja, joissa maissipelloille mennään aina piiloon jotain.
Tämä tila on meidän perheen uusi suosikki mansikanhakuun. Ja onhan siellä piakkoin joulupuotikin, joka täytyy jossain vaiheessa käydä katsomassa.
(Kaikki postauksen kuvat ovat Suttiselta).
Syksy jatkuu teemalla ”Murmelinpäivä”, jossa jokainen päivä on toisensa kaltainen.
Tänään heräsimme aamuun, jossa vanhempi koira toipuu anaalirauhasen tulehduksesta. Se oli täysin oireeton, kunnes puhkesi lauantaiaamuna. Koira nukutukseen ja rauhasten huuteluun sekä kauluri päähän. Nyt mennään hänen kanssaan antibioottikuurilla puolitoista viikkoa.
Eilen kipeytyi kuopuksen kurkku ja hän jäi tänään kotiin. Ai mutta…. taisin kirjoittaa aivan samaa settiä tasan kuukausi sitten (täällä). Koira vain vaihtui nuoremmasta vanhempaan.
Ja miten niin päivät alkavat muistuttaa toisiaan? Ennen postauksia viikkokuulumisista ei olisi voinut tehdä copypastella.
Esikoisella on TET-viikko. Hän tykkää koulussa luovista aineista ja äidinkielestä, joten on tosi hienoa, että hän pääsi paikallislehteen tutustumaan.
Hän oli heti ekana aamuna juttukeikalla toimittajan kanssa. Hän oli saanut tehdä myös itsenäisesti minihaastatteluita ja ottaa niihin kuvat. Niin upeaa, että oppilas pääsee ihan konkreettisesti lehden tekoon mukaan!
Aurinkoista viikkoa sinne! Mulla on enää neljä viikkoa aikaa editoida lastenkirjaani, jonka jälkeen se lähtee taittajalle. Jännittää niin, miten tarinani otetaan vastaan!
Halein, Emppu