Käykö sulle koskaan niin, että kotona piisaisi työtä riesaksi saakka, mutta et saa vietyä mitään hommaa aloittamista pidemmälle? Ja vielä silloin, kun oot yksin kotona eikä keskeytyksistä ole tietoakaan?
Mulle iski eilen sellainen päivä ja jestas, kuinka oli lamauttava tunne. Ehkä joku nanomillimoolinyksituhannesosa syy fiiliksiin saattoi olla päivää edeltävän yön unimäärässä. Nukuin silloin vain kaksi ja puoli tuntia.
Se on mulla lähes perinne, että lasten koulujen ja kerhojen alkua edeltävänä yönä en vaan saa unta. En vaikka kuinka väsyttäisi ja piste. On enemmän kuin ärsyttävää maata hereillä, kuunnella toisten kuorsausta ja tsekkailla kelloa puolen tunnin välein. Kun vihdoin nukahdat aamutunneilla, TA-DAA se maailmanlopun rakkine yöpöydällä soi ja pitää nousta. Ja niin kuin oon aiemmin kertonutkin, mulla menee kroppa ihan ihme tiloihin valvomisesta. Vatsa on sekaisin, pää vielä enemmän, ruoka ei maistu ja niveliä särkee.
Näillä elämän pikku sivuvaikutuksilla saattelin eilen lapset koulun pihalle (byääh, meidän ”vauva” jäi eskariin) ja suuntasin pää pökkyrässä kotiin kokoamaan kirjanpitoon mappiaineistoa. Ja just silloin, kun sen homman valmistumisella oli pikkuisen enemmän kuin jäätävä kiire, mulla oli kaikki mapit täynnä enkä jaksanut alkaa irroittelemaan edellisistä kansioista papereita ja lämäämään niitä nippusiteellä kiinni. Niinpä ainoa kansio minkä löysin ja mitä oli pakko käyttää oli tämä vuonna viisi ostettu, firman imagon ja uskottavuuden tuhoava boringtägimappi. Toivottavasti meidän kirjanpitäjä on huumorintajuinen.
Mutta siitähän mun piti jorista, kun aloittelin sen tuhannen työtä pääsemättä silti puusta pidemmälle. Viikkasin pyykkejä kaksi minuuttia, järkkäilin lasten kirjahyllyjä kaksi minuuttia, avasin kaapin oven ja ajattelin karsia ylimääräiset lehdet pois, mutta lopetin jo kolmannen lehden kohdalla. Kun nyt osui kohdalle se päivä, että jokainen siivoushomma tuntui aivan turhalta. Paikat pysyy putsissa ehkä pari tuntia, jos sitäkään.
Oon miettinyt tavaroiden karsimisoperaatiota jo aika kauan ja nyt alkaa tulla vaatehuoneen hyllyissä se raja vastaan, ettei sinne pääse enää edes sisälle siirtämättä ensin etummaisia tavaroita sivuun tai ulos huoneesta.
Ennen lasten syntymää me muutettiin mieheni kanssa parin vuoden välein. Siinä samalla tuli siivottua varaston hyllyjä myöten pois kaikki turhake ja laitettua kamppeet muutenkin järjestykseen. Ei päässyt koskaan syntymään isompaa kertymää.
Nyt, kun ollaan asuttu samassa talossa yhdeksän vuotta, se alkaa näkyä. Ja tietty silläkin on oma vaikutuksensa, että porukkaa on enemmän.
Muistan sen viikon, kun muutettiin tähän ja siunailin sitä ihmetystä, kun puolet huushollin kaappitilasta jäi tyhjäksi ja vaatehuoneessakin oli vain muutama takki ja joulukoristeet. Mieheni sanoi silloin, että älä huoli, kyllä ne täyteen saadaan…. No, onnistuttiin siinä kyllä.
Eikä me olla mitään hamstraajia, että kyse ei ole siitä. Aikaa on vaan niin rajallinen määrä ja aina, kun oot suunnitellut, että nyt otan tän karsimisprojektin hanskaan, tulee jotain, mikä vaatii välittömämpää huomiota. Siitä se sitten syntyy se suuri meri. Niistä pienistä joista. Ja ruuhkavuosista.
Tavaroiden karsimisesta ja järjestelystä on muutakin hyötyä, kuin se, että on siistiä ja löytää helpommin kaiken etsimänsä. Eikä tarvitse kuluttaa loputtomiin aikaansa siivoamiseen, kun vähempi kama pysyy helpommin siellä minne se kuuluu.
Omasta mielestäni ehdottomasti parasta kaikessa tässä projektissa on se rauhallisuuden ja keveyden tunne, mikä leviää pään ja rintakehän alueelle, kun karsii tavarat niin minimiin, kuin pystyy ja järjestelee loput kauniisti. Mitä vähemmän roinaa on ympärillä, sen paremmin sitä viihtyy huushollissaan. Ja on jotenkin helpompi hengittää.
Elämä tuntuu kaiken karsinnan jälkeen oudolla tavalla kevyemmältä, joten kyllä niissä fengshui-jutuissa on varmasti perää. Kun karsii turhan tavaran pois elämästään, raivaa samalla tilaa jollekin uudelle ja paremmalle. Eikä tässä tarkoiteta nyt uusia tavaroita ; )
Eilen kierrellessäni ja järkkäillessäni nurkkia, mulle tuli lehtikorin kohdalla ihan Bridget Jones-fiilis. Tosin siinä missä Jonesin hyllyt oli täynnä oppaita sinkkuelämästä, parinetsinnästä ja miehistä, on mulla ”Terve elämä”, ”Ihana fiilis”, ”Elämään lisää tarmoa”, ”Eroon makeishimosta”, ”Terve ja kaunis”, ”Luonnonkaunis” – you name it.
Oon nuoresta saakka ollut sellainen, että saan omaan elämänmuutokseen tarvittavaa motivaatiota ja intoa juuri tällaisista oppaista. Eikä nää ole mulla kertakäyttökamaa. Luen niitä uudelleen ja uudelleen, koska aina, kun tulee ikää lisää, joku uusi kohta puhuttelee ihan eri tavalla kuin vaikka viisi vuotta aiemmin.
Tästä kirjallisuudesta tuli mieleen myös mun oma kirjahaave. Tuolla ikäkriisi-postauksessani kirjoitin jo siitä, että oman kirjan kirjoittaminen on ollut mun pitkäaikainen unelmani, jolle ei vaan ole ollut tarpeeksi tilaa tähän mennessä.
Oon ekat kaksi lukua saanut kasaan, mutta päässä pyörii niin paljon lisäajatuksia ja uusia henkilöideoita, että taitaa olla pakko ottaa uusi suunnitteluhetki vielä ennen jatkamista. Ja nukkua vielä pari yötä edellisiä univelkoja pois, että pääsee ajatus virtaamaan. Ei nimittäin liiku vieläkään päässä muuta kuin silmät. Tänään, kun vein lapset kouluun, mietin koululta lähtiessäni, miksi kuopus ei istukaan takapenkillä. Olin niin viemässä häntä kerhoon, että ehdin jo kävelymatkalla autolle unohtaa, että vasta saattelin hänet eskariluokan lokerikolle.
Aurinkoisin terveisin,
Emppu
FB @kaneliomena76 ja IG @emppu76
