Kun näet mut kylillä pirteänä, meikattuna ja hiukset siististi ponnarilla, tiedät melko varmasti sairaudellani olevan hyvän päivän. Tuolloin jaksan hymyillä, keskustella, viedä juttua eteenpäin ja olla kiinnostunut siitä, mitä sinulle kuuluu.
Useimmiten, kun hiukset hapsottavat sinne sun tänne, paita saattaa olla likainen, naaman ainoa väri on punaiseksi lehahtanut ruusufinni ja katselen tiukasti maahan tai suoraan eteenpäin, tiedät varmuudella minun olevan todella kipeän. Vaikka en siitä mainitsisi sanallakaan tavatessamme.
Tuona hetkenä ainoa huoleni on se, miten jaksan käsillä olevan kauppareissun tai muun menon kunnialla läpi.
Todennäköisesti henkeni kulkee niin huonosti, että joudun haukkomaan happea puhuakseni kanssasi. Naamioin usein sen huokaukseksi, venyttelyksi tai haukotukseksi. En siis ole pitkästynyt.
Mitä suurimmalla varmuudella siinä puhuessani, niskalihakset puristavat kurkkuani kuin kämmenet saaden olon tukalaksi. Ja minut rykimään sekä selvittelemään ääntäni.
Kallonpohjan lihakset taas painavat näköhermoja, saaden aikaan näön ajoittaista sumentumista, joka helpottaa niskalihasta painamalla.
Jos seison liian pitkään paikallani, jalkani alkavat kylmetä. Sekin tuntuu olevan jotenkin yhteydessä niskaan ja alaselkään.
En siis pysty keskittymään kuulumisten vaihtoon täysillä. En viedä keskustelua mihinkään suuntaan. En kykene nauramaan, sillä se tekee olosta vieläkin vaikeamman. En jaksa kysellä, mitä sinulle kuuluu, sillä voin niin huonosti, että haluan vain kotiin. Rakkaitteni pariin. Piiloon koko maailmalta.
Olen pahoillani, että elämäni on muuttunut niin paljon, että olen enää varjo entisestä. Iloisesta, nauravaisesta, eläväisestä ihmisestä. Fyysiset oireet ovat tuoneet sellaisen piinan elämääni, että minullakaan ei ole enää sanoja kuvaamaan sitä.
Toisinaan pelkään, että tämä mysteerijuttu ottaa minulta vielä hengen. Puristamalla lihakseni niin jumiin ja kasaan, etten pysty enää elämään. Ettei mikään toimi.
Enkä minä voi sille yhtään mitään.
Katselen, kun elämä valuu ohi kuin hiekka sormien välistä. Päivät ja vuodet kuluvat. Muut elävät. Minä olen vain olemassa.
Kun tällaisina päivinä katselen toisten lomakuvia, olen kateellinen. Katkerakin. Jos itse voisinkin matkustaa johonkin, en jaksaisi kävellä tai kierrellä paikkoja nimeksikään. Näkisin vain lentokentän ja hotellihuoneen. Sekä maiseman, joka niiden ikkunoista näkyy.
En pysty tekemään töitä missään. Kaikki, mitä yritän, palaa lihaskipuna takaisin. Jokainen askel, jonka pääsen eteenpäin tuntuu elämän sarkasmilta, kun hetken kuluttua liu’un kuitenkin kolme takaisin.
Näillä näkymin helpotusta lihaksiini ei ole luvassa. Reumaan sain sentään toisen lääkkeen, joka toivottavasti auttaa hetken päästä perustaudin paremmille urille.
Luojan kiitos mulla on perheeni. He ovat kaikkeni tässä maailmassa ja juuri heidän rakkautensa kantaa näiden tosi vaikeiden hetkien yli.
Hetkien, jolloin sattuu sieluun saakka.
❤, Erja