Jaan harvoin tekstiä etukäteen, mutta tämän pienen pätkän kanssa teen poikkeuksen. Sitä on nimittäin viilattu lähes vuosi, joten kohta on käytännössä jo painokelpoinen. (Kuvat tulevat myöhemmin ja niistä laitan myös heti sitten maistiaisia).
Mutta tässä teille ihka ensimmäinen ote seuraavasta kirjastani, joka näkee päivänvalon ensi vuoden alulla.
Satumaisen salainen paikka
”Oli mitä kaunein kevätaamu maailman reunan äärimmäisellä laidalla. Kello tikitti vasta viittä, kun pikkuriikkisen, kallioon koverretun asumuksen ovenraosta pujahti sisään yksinäinen lause. Lause kierteli sammaleista olohuonetta kuin jotain etsien, kunnes kohosi hennon ilmavirran mukana katonrajassa olevalle uniparvelle. Siellä se laskeutui nukkujan korvan juureen tullakseen kuulluksi ja herätti samalla eloon yöpöydällä seisovan, oudon laitteen. Tuo kummallinen kapistus piti hetken aikaa kiivasta raksutusta, jonka päätteeksi sen näytölle tupsahti viesti.
Laitteen omistaja torkkui tyytyväisenä kaarnanpalasta kyhätyssä vuoteessaan huomaamatta mitään. Hän nuolaisi juuri huuliaan uneksiessaan maailman suurimmasta hattarapallosta, kun korvan juureen asettunut lause tunkeutui unen läpi.
”Voisiko joku muu auttaa?”
Pyökinlehdestä ommeltu peitto kahahti, kun tulitikkuakin pienempi Joku Muu käänsi kylkeään. Hän raotti huikaisevan sinisiä silmiään, mutta sulki ne nopeasti uudelleen. Pikku menninkäinen halusi palata unen maahan syömään herkkuja. Aamu saisi hänen puolestaan alkaa vasta myöhemmin. Joku Muu veti peiton päänsä yli, korjasi sammaltyynynsä asentoa ja alkoi jo vajota takaisin horrokseen, kun kuuli jälleen äänen.
”Eikö joku muu ehtisi?”
Ja heti perään toisen.
”Kysy, jos joku muu tietäisi.”
Yöpöydällä raksahti jälleen. Kaksi ääntä, kaksi viestiä.
Lehtipeitto kahahti toistamiseen ja Joku Muun vihreät takkuiset palmikot ilmestyivät näkyviin. Hetkeä myöhemmin niitä seurasivat päivettyneet, pisamaiset kasvot ja iloisesti vilkkuvat silmät, joita unihiekka vielä kutitteli. Hattara saisi ilmiselvästi jäädä odottamaan seuraavaan uneen. Joku Muu venytteli makeasti ja kurkotti pöydällä raksuttavan kämmentieturin käteensä tarkastaakseen siihen tulleet viestit.
Ensimmäinen lapsi kaipasi apua läksyihin, toinen aamupalan valmistamiseen ja kolmas lapasen kutomiseen. Pyyntöjä oli vielä vähän, mutta hän tiesi niitä tulvivan pian miljoonittain.
Joku Muu työnsi pienet jalkansa peiton piiloista lattialle ja kipristeli varpaitaan. Kovaksi tallautunut multa jalkojen alla tuntui mukavan viileältä. Hän meni avaamaan ikkunan ja veti keuhkonsa täyteen raikasta aamuilmaa. Sitten hän ojensi kätensä, poimi ruohonkorren päästä kastepisaran ja painoi sen kasvoilleen.
-Huh! hän värähti veden kylmyyttä. -Siinäpä vasta herätys!”
(Joku Muu, 04/25, Erja Pyhältö-Seppälä©)
