Mieheni on ollut elämässään harvoin sairaana. Onneksi. Sitä lajia on piisannut minun puoleltani ihan tarpeeksi, joten tilanne on pysynyt jotenkin tasapainossa. Viime torstaina hän kuitenkin sai jonkinlaisen kohtauksen, joka nostatti verenpaineen, toi pahoinvoinnin, kovan huimauksen sekä jäätävän päänsäryn. Ja klassisen opin mukaan hän ei tietenkään mennyt lääkäriin. Kuka nyt menisi?
Huimaus jatkui viikonlopun, samoin ajoittainen huonovointisuus.
-Hei, mä lepäilen enemmän. Menen kyllä käymään terkkarissa maanantaina, jos en ole jo silloin kunnossa, hän lohdutteli mua.
Maanantaina hänen olonsa alkoi olla ikävämpi. Huimaus jatkui kovempana, eikä katse seurannut kunnolla enää pään kääntämisen mukana. Terkkarissa laitettiin kiirepuolelle, josta lähetettiin samantien Taysin Acutaan. Siellä hän sitten makasi yhdeksän tuntia tutkimuksissa.
Pää kuvattiin pariin kertaan, keuhkot myös, otettiin verikokeita, sokeriarvoja ja mitattiin verenpainetta. Mitään ei (onneksi) löytynyt ja ilmassa leijui suuri kysymysmerkki, kunnes tarpeeksi asioita oli poissuljettu. Lopulta lääkärit päätyivät diagnosoimaan tasapainohermon tulehduksen, joka on viruksen aiheuttama ja paranee ajan myötä itsestään.
Mulla on ollut selvittämätön oirekirjo jo neljä vuotta. Silti tietämättömyys omasta tilasta on ollut heittämällä helpompi sietää kuin tuo aviopuolison tilanne.
Kun hän lähti eilen taksilla päivystykseen harmaan ja voimattoman näköisenä, jäin kotiin pillittämään. Kuuntelin Viivin UMK-biisiä ja kuvittelin kuinka kauheaa olisikaan, jos miehelleni kävisi jotain. Olemme pitäneet yhtä jo 30 vuotta. Olimme toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit. Olemme kasvaneet yhdessä lukiosta saakka. Side on vahva ja sitä on koeteltu kaikella pa**alla vieläkin vahvemmaksi.
Lähimmät ihmiset ja oman elämänpiirinsä ottaa liian usein itsestäänselvyytenä. Asiana, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan. Samanlaisena. Muuttumatta mihinkään. Toisinaan elämä kuitenkin herättelee meitä ja saamme muistutuksen siitä, että huomista ei ole luvattu kenellekään.
Ja kuinka liikuttavaa olikaan katsella koiria, jotka ovat tottuneet siihen, että lauma on kasassa aina iltaisin. He kuuntelivat tarkkaan, kun puhuin lasten kanssa siitä, että iskä pääseekin yöksi kotiin. Kuvassa he ovat eteisessä odottamassa, josko ovi kohta avautuisi.
”Kaiken saan
Riittää ku suhun nojaan
Muut mennä voi menojaan
On kaikki muu tääl vaan lainaa, lainaa, lainaa
Mut mä lupaan
Sun paikkaa ei vie kukaan
Kun lähdet mä tuun mukaan
Mä olen sun kanssa aina, aina, aina.”Viivi / Aina
❤, Erja
Hei Erja!
Meilläkin on vaimon kanssa aika lailla sama tilanne, yhdessä on menty lukioajoista asti ja olemme myöskin toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit. Vaimo on sairastanut jo pitkään, joten tiedän täysin, miltä tuo tilanne juuri tuolla hetkellä tuntuu. Tulee se epätietoisuuden ja voimattomuuden tunne ja ajatus toisesta mieleen, että mitä jos…
Toivottavasti tilanne teillä normalisoituu nopeasti!
Katkelma aihetta sivuavan biisin ”Sua aina tarvitsen” sanoista:
Valot päivän himmenee, kun katselen sua
Kasvot rakkaat väsyneet, tahdot antautua
Käsi kädessä jo monet yhteiset vuodet
Nyt silmissä on kivun kierteiset nuolet
Varjo peittää maan, mut uskon parempaan
Mulle riittää vaan, kun luonas olla saan
Rakkautemme kestää, ei murru suojakuori
Meitä ei voi estää tuo paha kivun vuori
Siksi taaskin anelen, ei saa nyt luovuttaa
Ja riimejäni sanelen, kun kivut huojuttaa
Mä tuen sulle annan, ja koskaan jätä en
Nostan taikka kannan, sua aina tarvitsen
-Vaari-
Heippa!
Kiitos, täällä alkaa olla jo vointi miehellä parempaan päin. Tuli samalla tutuksi ihan uusi tulehdus, josta en ollut aiemmin kuullutkaan.
Kauniit ja koskettavat sanat on jälleen tuossa biisissäsi ❤ Niin se on, että rinnalla tukevasti sekä myötä- että vastamäessä 💖
Valoisia helmikuun päiviä sinne!
-Erja-